Kuulun niihin, joille EU:n tunkeutuminen yhä uusille elämänaloille on äärinmäisen vastenmielistä. Pitäisi siis iloita Britannian kansanäänestyksen tuloksesta, mutta ei tämä aivan niin yksinkertaista ole.
Liittovaltiota rakentavat federalistit saivat Britannian äänestyksessä kovan iskun, ja siitä olen iloinen, vaikka brittien teemat osin jättivätkin pahan maun suuhun. En aivan vähällä usko, että puolalaisen putkimiehen sosiaaliturva olisi Britannian ongelma numero yksi, kaksi tai edes kolme. EU:n sisäisessä maahanmuutossa Britannia lienee saanut etupäässä veroa maksavia työntekijöitä eli hyötynyt. Mitä saarelle muualta pyrkiviin pakolaisiin tulee, heidän suurin lähtöalueensa on Lähi-itä, jonka Pakistanista Välimerelle ulottuvan kaaoksen aloittivat v. 2003 Yhdysvallat ja Iso-Britannia rikollisella hyökkäyksellään Irakiin. Siitäkään brittien ei siis tule syyttää puolalaista putkimiestä, vaan entistä pääministeriään Tony Blairia, joka yhdessä Georg W. Bushin kanssa valehteli koko maailmalle kuin turkkilainen huorakauppias.
Sen sijaan brittien huoli kansallisen suvereniteetin murenemisesta on perusteltu. Kaikkien jäsenmaiden eri puolueiden federalistien – konservatiiveista sosialidemokraatteihin – nimenomainen tavoite on kansallisen itsenäisyyden likvidointi.
Läheisyysperiaate oli huijausta
Suomen vuoden 1994 EU-kansanäänestyksen alla jäsenyyden kannattajat hehkuttivat subsidiariteettiperiaatetta. EU:ssa asiat muka päätetään mahdollisimman lähellä sitä missä päätökset vaikuttavat. Aapelia lainaten vastustajat leimasivat koko termin stiiknafuuliaksi. Hienoksi sanaksi ilman sisältöä. Siis huijaukseksi, ja tässä vastustajat olivat oikeassa. Heti jäsenyyden toteuduttua federalistit vippasivat subsidiariteetin yli aidan, ja suunnaksi otettiin avoimesti liittovaltio, jossa keskusvalta vähitellen päättää kaikesta mahdollisesta. Myös suomalaiset federalistit ovat innolla ahkeroineet kansallisen päätösvaltamme siirtämiseksi EU:lle.
Euroopan maat tarvitsevat yhteisen liittokunnan, olkoon vaikka unioni, jossa sovitaan joitakin yhteisiä pelisääntöjä, jotka ovat välttämättömiä yhteisten markkinoiden toiminnalle. Tällaisia ovat esimerkiksi ympäristönormit. Kenenkään ei tule sallia ryöstöviljellä luontoa, saadakseen markkinaetua tunnollisiin maihin nähden. Ympäristökysymyksistä suurin on ilmastonmuutos, vaikka ulkoministeri Timo Soini möläyttikin, juuri brittien äänestyksen alla, sen samaan ryhmään heinäsirkkojen kanssa, mikä kertoo paljon Soinista, mutta ei mitään edes heinäsirkoista. Federalistit eivät kuitenkaan tyydy välttämättömään, sillä liittovaltio on heille itsetarkoitus.
"Euro oli virhe", myönsi viime vuonna Sixten Korkman, ja saman myöntävät nykyään kaikki muut, paitsi äärimmäiset federalistit. Euro oli poliittinen, ei taloudellinen ratkaisu. Se oli pitkä askel kohti liittovaltiota ja siksi federalistit sitä ajoivat. Euromaille ja koko EU:lle aiheuttamastaan valtavasta taloudellisesta vahingosta he vähät välittävät, sillä äärifederalisteille tavoite pyhittää mitkä tahansa keinot.
Kun giganttinen virhe synnytti EU:n eteläisissä jäsenmaissa talouskriisin, sen ratkaiseminen oli EU:n komission asialistalla yksi vähäisimmistä. Komissiota kiinnosti vain kaksi asiaa. Pelastaa pankkien saatavat siirtämällä ne valtioiden saataviksi - EU:n perussopimusta törkeästi rikkoen - ja kasvattaa omaa valtaansa. Mihin myös kaikki Suomen federalistit mielellään taipuivat, ja komissiosta onkin tullut uusliberalistisen talouspolitiikan vahtikoira EU:ssa.
Sopii täydellisesti kuvaan, että EU on taipumassa TTIP-sopimukseen Yhdysvaltain kanssa. Sopimuksessa sinällään saattaa olla järkeä, joskin sen taloudellisisten hyötyjen hehkutuksessa lienee tavanomainen EU-lisä, joka on suurempi kuin Lapin lisä (Lapin miehen puheista leikataan ensin 50 prosenttia, sitten lopuista puolet ja sitten katsotaan onko jäljelle jääneissäkään mitään perää). Sopimuksen ongelma on investiointisuoja, joka antaisi suuryhtiöille mahdollisuuden puuttua valtioiden mihin tahansa lainsäädäntöön, luonnonsuojelusta sosiaaliturvaan. Yhtiövallan kasvattaminen kansallisvaltioiden suvereniteetin kustannuksella on EU:n pyhä linja.
Juuri nyt ajankohtainen ampuma-asedirektiivi on esimerkki siitä, kuinka EU loputtomassa vallanhalussa työntyy yksittäisten kansalaisten iholle. Miksi suomalaisten pitäisi olla tilivelvollisia EU:n komissiolle siitä millaisilla aseilla he harrastavat ammuntaa ja minkälaisia lippaita he niissä käyttävät? Miksi esimerkiksi ranskalaisilla tai jollain italialaiselle vihreällä pitäisi olla suomalaisten ampumaharrastukseen mitään sananvaltaa? Vain siksi, että komissio näki taas kerran tilaisuuden laajentaa EU:n valtaa.
Komission selityksille terrorismin torjunnasta nauravat naurismaan aidatkin. Selityksen leimasi viime joulukuussa perättömäksi jopa kansanedustaja Erkki Tuomioja. Perustelujen valheellisuudesta huolimatta Tuomioja toki kannattaa komission vaatimuksia, koska punaviinivasemmiston suvaitsevaisuus ulottuu vain siihen, mihin oma vakosamettitakki yltää.
EU:ssa on siis paha valuvika: sitoutuminen alati laajenevaan ja syvenevään integraatioon. Poliittisena iskulauseena se on yksi yhteen, kuin valat suomalais-neuvostoliittolaisen ystävyyden tauottomasta laajenemisesta ja syvenemisestä 1970-luvulla. Valitettavasti EU:n tavoite on kirjattu sopimukseen; suomalais-neuvostoliittolainen puhe oli etupäässä vaaratonta liturgiaa.
EU:lle rajat
Britannian tulos antaa EU-skeptikoille tai antifederalisteille erinomaisen mahdollisuuden pysäyttää EU:n käsistä karannut "laajeneminen ja syveneminen". Perataan esiin se, missä yhteiset säännöt ovat tarpeelliset, ja lakkautetaan muut hankkeet. Kuten uusi ampuma-asedirektiivi.
Kalevan pääkirjoittaja on ymmärtänyt ajan hengen: ”EU:n yhteistyön syventäminen olisi tässä vaiheessa lähinnä myrkkypilleri. Ehkä nyt on otettava askelia päinvastaiseen suuntaan – esimerkiksi palautettava päätäntävaltaa jäsenvaltioille asioissa, joilla on Euroopan yhtenäisyyden kannalta marginaalinen merkitys mutta jotka unionin kansalaiset kokevat vastenmielisenä ylhäältä tulevana sääntelynä.” (27.6.2016).
Oikeilla jäljillä on myös Savon Sanomat: ”Kansalaisia on kuunneltava paremmin. Etenkin EU-kriittisiin äänenpainoihin on opeteltava suhtautumaan toisin kuin tähän saakka. Niitä ei sovi ohittaa, ei halveksia, ei vähätellä.”
Valitettavasti elinkeinoelämän johtomiehistä merkittävä osa on yhä tänään yhtä demokraattisia kuin he olivat 1930-luvulla. Pölkky Oy:n toimitusjohtaja Jouko Virranniemi kauhistelee: "Oli käsittämätöntä, että pääministeri [David Cameron] antoi kadun muoreille ja vaareille vallan". (Kaleva 27.6.2016).
Juu, on se kamalaa. Valta pois kansalta, mitä se sillä tekee. Sivuhuomiona: katsokaapa kuinka Suomen Nato-haukat juuri nyt kampanjoivat Nato-kansanäänestystä vastaan...
Kun 43 prosenttia suomalaista äänesti EU-jäsenyyttä vastaan vuonna 1994, he eivät edustaneet äärioikeistoa, jollaiseksi "luotettava media" EU-kriitikot nykyään hyvin herkästi leimaa. Vastustus kumpusi pääosin keskustapuolueesta ja molemmista vasemmistopuolueista. Sitä henkeä on niissä edelleen paljon jäljellä, vaikka epäilijöitä onkin kaikissa noissa puolueissa pitkään yritetty leimakirveillä olemattomiin pieksää. "EU-vastainen" on 2010-luvun vastine 1970-luvun "neuvostovastaiselle".
Ei Britannia eroa
En muuten usko, että Britannia eroaa. Vaikka federalistit nyt uhoavatkin briteille pikaista lähtöä, juuri he eivät lähtöä kestäisi. Eivätkä federalistit ole koskaan hyväksyneet muita äänestystuloksia, kuin EU:n laajenemista ja syvenemistä edistäviä. Kansat, jotka ovat äänestäneet "väärin" on pantu äänestämään niin monta kertaa, että tulos on "oikea". Eroamisneuvotteluissa Britannialle neuvotellaan uusi jäsenyyssopimus, joka sisältää joitain kosmeettisia muutoksia, joista sitten järjestetään uusi kansanäänestys. Tuo tulee olemaan, tai on tarkoitus olla sisältö, millainen näytelmä asian ympärille järjestetäänkin.
Tässä on kaikkiaan kovin paljon näytelmää. Jos "joku raja EU:lle" -kansalaiset kykenevät yhteistoimintaan yli puoluerajojen – kuten federalistit kykenevät - heillä on kuitenkin tässä prosessissa mahdollisuus ne rajat asettaa. Ja näin tuottaa federalisteille pysyvä tappio.