Anneli Auerin tänä syksynä saama myönteinen julkisuus on syvästi suututtanut eräät toimittajat. Se herättää kiusallisia kysymyksiä.
Anneli Auerin "Murhalesken muistelmat" on ollut menestys. Syyskuussa se oli kuudenneksi myydyin tietokirja. Auerilla on ollut lukemattomia yleisötapaamisia kirjakaupoissa, ja häntä on haastateltu monessa mediassa. Yleisötilaisuuksissa kiinnostus on ollut suurta. "Paikalla on ollut paljon erityisesti nuoria naisia. Arvelen heidän voimakkaasti kokevan Auerin kohtelun epäoikeudenmukaiseksi", kertoo kustantaja.
Osan toimittajista puolustuksen menestyksekäs vastahyökkäys on katkeroittanut. Kiinnostavaa on juuri se kaunainen katkeruus, jolla he asiaan suhtautuvat.
Miksi epäilyskin on kiellettyä?
Toimittaja Asta Tenhunen kiukuttelee Savon Sanomien nettisivuilla: "Pääosin Auerin kirja on vain erittäin röyhkeä" 1)
Katkera on myös Sunnuntaisuomalaisen toimittaja Janne Laitinen: "On kai väistämätöntä, että tarina kiinnostaa yleisöä. Siksi meillä on nyt ohjelmia, joissa rangaistustaan kärsivä seksuaalirikollinen saa kyseenalaistaa tuomioitaan.
Tämä sopii Auerille, sillä hänen väitteitään on mahdoton kumota – asiakirjat ovat salaisia. Auer-haastattelut ovat journalistinen rimanalitus, kuin oikeudenkäynti ilman syyttäjää." 2)
On outo linjaus, ettei vastaajaa saa haastatella, koska asiakirjat ovat salaiset. Ovatko arvon kollegat todella sitä mieltä, että asiasta pitää vaieta, jos asiakirjat ovat salaisia? Koskeeko vaikenemisvaatimus myös poliisia ja syyttäjiä? Vai koskeeko vaikenemisvaatimus vain puolustusta? Olen aivan varma, että molemmat julkaisisivat riemumielin ja ylpeinä mitä tahansa, mitä syyttäjät seksuaalirikoksesta kertoisivat. He eivät huomaisi ryömivänsä journalistisen riman alitse.
Laitinen ja Tenhunen siis toistavat sosiaalisessa mediassa pyörivää populistista hokemaa "miksi seksuaalirikoksista tuomittu saa puhua ja vakuuttaa syyttömyyttään". Tähän vastaan mielelläni, varsinkaan kun sitä ei kysytä minulta.
Ensinnäkin, missäs se on kielletty? Missä on säädetty, ettei ihminen saa sanoa olevansa oikeusmurhan uhri? Kysytään toisin päin: millainen toimittaja on toimittaja, joka julistaa ettei rikostuomioita saa kyseenalaistaa?
Toisekseen, on runsaasti julkistajun tietoa, joka asettaa seksuaalirikostuomion aika outoon valoon. Tässä keskeisimmät:
1) Seksuaalirikosjutun näytön muodostavasta lasten kertomuksesta hylättiin jo Turun käräjäoikeuden vuoden 2013 tuomiossa laajoja kokonaisuuksia. Esimerkki. Syyttäjälauma oli nimennyt juttuun uhreiksi ja siis asianomistajiksi kaikkiaan seitsemän (7) lasta, joista neljä (4) vastoin heidän omaa ja vanhempiensa tahtoa. Uhreiksi nimetyistä siis 4/7 kiistää tarinan todenperäisyyden ja uhriutensa. Kolmeen "uhriin" liittyvät syytteet hylättiinkin, ja yhden osalta ne hyväksyttiin vastoin "uhrin" jyrkkää kiistoa.
2) Murhajutun II käsittelyn päättäneessä Vaasan hovioikeuden tuomiossa helmikuussa 2015 lasten tarinasta hylättiin jälleen suuri kokonaisuus. Seksuaalirikosväitteet ovat osa samaa kertomuksen kokonaisuutta, jossa Auerin väitettiin murhanneen Jukka S. Lahden yhdessä vanhimman tyttärensä kanssa. Vaasan HO ei pitänyt tätä uskottavana. Kun kertomuksesta hylätään epäuskottavina isoja osioita, herää kysymys millä perusteella on uskottu se, mikä on uskottu.
3) Mikään tekninen tutkinta, mukaan lukien väitettyjen uhrien lääkärintarkastukset, eivät tue rikosepäilyjä, vaan puhuvat niitä vastaan.
4) Seksuaalirikosten väitetään tapahtuneen vv. 2007-2008. Vuonna 2009 Auerin ja hänen lastensa elämään saapasteli peitepoliisi Seppo. Vaikka hän toimeksiantonsa mukaisesti raporteissaan mustamaalasi Aueria, aina kävelytyylistä lähtien, äidin ja lasten hyvää ja läheistä suhdetta hän kiitteli. Miten uskottavaa on, että välit olisivat olleet lämpimät, jos lapsia olisi vielä edellisenä vuonna kohdeltu niin äärimmäisen julmalla tavalla, kuin seksuaalirikostuomioissa väitetään?
Tämä on siis julkista tietoa. Tämä on poikkeuksellisen vahvaa vastanäyttöä seksuaalirikostuomioille. Vähempikin riittäisi herättämään kriittiset toimittajat - siellä missä kriittisiä toimittajia on. On journalistinen rimanalitus vaatia vaikenemaan näin huutavista ristiriidoista.
Asta Tenhunen ja Janne Laitila eivät ole lukeneet salaiseksi määrätyn seksuaalirikosjutun tuomioita, todisteita ja muita aineistoja. Minä olen. Päinvastoin kuin kaikki muut toimittajat, minä olen lukenut jutun jokaisen sivun, jokaisen lipun ja lapun. Siksi voin hyvällä omatunnolla yhtyä puolustuksen näkemykseen, jutun tuomiot ovat oikeusmurha.
Tuomioista on jätetty korkeimmalle oikeudelle erittäin hyvin perusteltu purkuhakemus, mitä Tenhunen ja Laitila eivät suostu edes mainitsemaan. Onko katkeruuden takana pelko, että myös seri-juttu romahtaa?
Miksi raja on Auerin kohdalla?
"Kirja on kokonaisuudessaan silkkaa rahastusta ja julkisuuden tavoittelua: halua sanoa oma sanansa pitkään prosessiin vielä kerran", raivoaa Savon Sanomien Asta Tenhunen.
Savon Sanomia ei jaeta kansalle ilmaiseksi. Jopa nettisivut ovat pääosin maksumuurin takana. Lienee siis oikein sanoa, että Savon Sanomat rahastaa Tenhusen kaunakirjoituksilla.
Suorastaan hellyttävää on toimittaja paheksumassa kansalaisia halusta sanoa oma sanansa. Omassa oikeusjutussaan. Se on niin noloa, ettei siitä henno edes suuttua.
Jos toimittaja teljettäisiin pariksi vuodeksi vankilaan murhasta jota hän ei ole tehnyt, hän kirjoittaisi siitä kirjan. Jokainen toimittaja kirjoittaisi. Kun kirjan kirjoittaa Anneli Auer, toimittaja Janne Laitinen vetoaa julkisesti "Älkää soittako Anneli Auerille". Toisin sanoen, älkää haastatelko Aueria, älkää julkaisko hänen lausumiaan, vaietkaa kirjasta, toivoo toimittaja Laitinen.
Helsingin Sanomien toimittaja Heikki Aittokoski julkaisi äsken kirjan "Kuolemantanssi. Askeleita nationalismin Euroopassa". Mitä tapahtuisi, jos vaikkapa sosiaalisessa mediassa julkaistaisiin vetoomus "Älkää soittako Heikki Aittokoskelle"? Toisin sanoen, älkää haastatelko Aittokoskea, älkää julkaisko hänen lausumiaan, vaietkaa kirjasta. Näkisimme luotettavan median toimittajien syvän paheksunnan rintaman. Lukisimme ja kuulisimme paljon hienoa puhetta sananvapaudesta ja avoimesta yhteiskunnasta.
Miksi katkerat toimittajat vetävät sananvapauden rajan itsensä ja Anneli Auerin väliin? Entä mitä se kertoo luotettavaksi ilmoittautuneesta mediasta?
Miksi sokea usko poliisiin?
Katkerien toimittajien naiivius tiivistyy Asta Tenhusen loppukaneetissa: "Röyhkeydelläkin on kuitenkin rajansa. Omaa elämää Auerinkaan ei tule tavoitella toisten kustannuksella. Auer nimittäin heittelee kirjassaan vielä henkilöitä, jotka saattaisivat olla murhaajia. Poliisi on heidät vuosia sitten tutkinut ja todennut ulkopuolisiksi asiaan. Ihmisiä ei ole tarvetta enää vetää lokaan. Eiköhän tämä ollut nyt tässä."
Faktaa on, että Auer esittää ehdokkaita murhaajaksi. Fiktiota on Tenhusen väite "poliisi on heidät vuosia sitten tutkinut ja todennut ulkopuolisiksi".
Poliisi ja syyttäjät nimenomaan jättivät tutkimatta muut mielenkiintoiset haarat, kuin Aueriin johtavat. Esimerkiksi eräällä Lahden ja Auerin lähellä asuneella, aikoinaan Luvatalta irtisanotulla henkilöllä oli murhan aikaan juoppoputki päällä ja murhaa seuranneena päivänä viiltohaavoja käsissään. Hän oli hetken epäiltynäkin, mutta vapautettiin koska ei sopinut murhapaikalta löytyneeseen tuntemattomaan DNA:han. Kun KRP paljon myöhemmin ilmoitti DNA:n kuuluvan eräälle laboratorionsa työntekijälle, poliisin olisi kuulunut palata kaikkiin niihin henkilöihin, jotka oli DNA-perusteella suljettu tutkinnasta pois.
Poliisi ei palannut. Poliisille kelpasi vain Anneli Auer.
Jutussa on muitakin johtolankoja auki. Yhden todistajan syyttäjälauma ajoi kuolemaan, koska tämä sitkeästi muistutti erään asiakkaansa oudoista puheista. Asiakas luultavasti on syytön, mutta epäilykselle oli perusteet. Merkillepantavaa onkin syyttäjälauman raivokas kosto jokaiselle, joka keikuttaa "Auer on syyllinen" -venettä. Tämä aggressiivisuus, jota koordinoi valtionsyyttäjä Jorma Äijälä, on täysin poikkeuksellista Suomen rikoshistoriassa. Se jo sinällään kielii poliisien ja syyttäjien vilpillisyydestä. Vain väärää asiaa viranomaisen tarvitsee suojella terrorilla.
Toimittajat kertovat mielellään olevansa vallan vahtikoiria. Siis vahtivansa vallankäyttöä. Juuri se on tiedotusvälineiden kaikkein tärkein tehtävä.
Myös Asta Tenhusen ja Janne Laitilan kaltaiset toimittajat ovat vallan vahtikoiria; juuri he ovat sitä kirjaimellisesti. He vahtivat kansalaisia, etteivät nämä epäile ja kritisoi valtaa. Varsinkaan poliisien ja syyttäjien vallankäyttöä.
LÄHTEITÄ JA LISÄTIETOJA:
1) Savon Sanomat 16.9.2016, nettisivut: http://www.savonsanomat.fi/kotimaa/Analyysi-Auerin-kirja-on-r%C3%B6yhke%C3%A4-Olisiko-aika-loppupisteelle/837575?pwbi=b63a9a4fcb1a65a9d7ff16d81d911963
2) Sunnuntaisuomalainen 2.10.2016: http://www.ksml.fi/teemat/sunnuntaisuomalainen/Kolumni-%C3%84lk%C3%A4%C3...