Kaarina Hazard nostaa jääkiekkoilija Jere Karalahden tapausta koskevassa kirjoituksessaan (HS 27.1.2008) ansiokkaasti keskusteluun poliisin halun ja kyvyn manipuloida julkisuutta, samoin viestimien halukkuuden tulla manipuloiduksi.
Suomalaiset tiedotusvälineet suhtautuvat poliisiin kritiikittömästi. Vallan vahtikoirat käyttävät enemmän aikaa eduskunnan taksiseteleiden laskemiseen, kuin poliisin virkarikosten tutkimiseen, vaikka jälkimmäinen varmuudella on yhteiskunnallisesti merkittävämpi ongelma. Harvinaisia poikkeuksia lukuun ottamatta poliisin virkarikokset painetaan villaisella.
Poliisin ja syyttäjien tärkein suojelusenkeli on valtakunnansyyttäjän virasto, joka tehokkaasti estää poliisien ja syyttäjien rikosten tutkinnan - sisäministeriön poliisiosaston ansioita mitenkään väheksymättä.
Mediaa tämä ei kovin paljon kiinnosta.
Tapaus Karalahdessa näkyy, miten uutiskilvassa pärjätäkseen täytyy omata hyvät suhteet poliisiin ja syyttäjiin. Lähellä on epäilys, että myös toimittajat katsovat näiden kyseenalaisia toimia läpi sormiensa säilyttääkseen yhteyden virkamiehiin, joilta lisärvoista tietoa voi saada.
Hazardia ällistytti tutkinnanjohtaja Ari Karvosen kommentti Karalahden vangitsemisen perusteista: "Syyttömiä me emme täällä pidä". Esitutkintalaki velvoittaa poliisin noudattamaan länsimaisen oikeusjärjestelmän keskeistä periaatetta: "Epäiltyä on kohdeltava esitutkinnassa syyttömänä". Oli todellakin häkellyttävää, ettei julkisuudessa kysytty tutkinnanjohtajan kelpoisuuden perään.
Tutkimisen arvoista olisi myös, miksi syyttäjä Erkki Huhtala luovutti Karalahden "kokaiinikuvan" julkisuuteen. Jopa valtakunnansyyttäjäviraston oli pakko ilmoittaa tutkivansa asiaa, joskaan en epäile sen tahtoa selitellä temppu lailliseksi.
Voi olla, että tulkitsen Hazardia väärin, mutta saan vaikutelman, että hänen mielestään rikosasioita pitäisi käsitellä vasta oikeudenkäynnin yhteydessä. Tähän viittaa erityisesti kohta: "... viestimet olivat pinkeänään yksityiskohtia, joista olisi pitänyt tietää vasta oikeudenkäynnissä".
Jos kaikki viestimet, toimittajat ja muut kansalaiset noudattaisivat tuota periaatetta, jäisivät esimerkiksi lähes kaikki poliisien ja syyttäjien rikokset täysin pimentoon. Koska ne rikokset eivät päädy oikeuteen, vain julkisuus voi tuoda ne yleiseen tietoon.
Julkaistu: Helsingin Sanomat 3.2.2008