Kokonainen aikakausi päättyy, kun paperitehtaan valot sammuvat.
Kun sata vuotta metsäteollisuuden keskuksena ollut kaupunki menettää kerralla kaikki paperitehtaansa, se pistää jonnekin syvälle. Se kouraisee kipeämmin, kuin vaikkapa jonkun kännykän kuoritehtaan lähtö. Osin siksi, että meillä hoettiin "Suomi elää metsästä" kauan sen jälkeenkin, kun väite lakkasi olemasta totta. Eniten kuitenkin siksi, että paperi- ja sellutehtaat on aina rakennettu olemaan ja pyörimään hamaan maailman tappiin. Ainakin tavallisen kuolevaisen näkökulmasta.
Sahoja on käynnistetty, suljettu tai poltettu suhdanteiden mukana, mutta massateollisuus rakennettiin olemaan, ei käymään. Sellupatruunat perustivat imperiumeja ja moni kaupunki kasvoi tehtaiden ympärille. Yksittäisiä koneita on lakkautettu, paljonkin, mutta ennen 2000-lukua vain uusien ja hienompien laitosten tieltä.
Kun tällaiset tehtaat hiljenevät kokonaan, se kolauttaa vähän jokaisen perusturvallisuutta. Tuntuu, että yksi aikakausi on loppumassa ja niin ilmeisesti onkin käymässä.
Takaisin lähtöruutuun
Kainuu oli 1800-luvulla maan suurin tervan tuottaja, mutta kauppa loppui jo ennen kuin laivat lakkasivat olemasta puuta ja miehet rautaa. Sahat tuottivat paremmin. Uuden metsäteollisuuden aika alkoi vuonna 1907 Kajaanin Puutavara Osakeyhtiön höyrysaha käynnistyessä Kajaaninjoen varrella, Tihisenniemellä. Samalla niemellä alkoi sellutehdas keittää kuusesta sulfiittisellua 1910, ja valkaistulla sellullaan Kajaani Oy oli pari vuosikymmentä myöhemmin markkinajohtaja Euroopassa.
Myös paperintuotanto aloitettiin huipputekniikalla. PK 1 oli käynnistyessään 1919 Euroopan levein paperikone, vaikka nykyajan paperikoneiden rinnalla se onkin kuin mopo rekkavaunujen välissä. 1960-80 -luvuilla Tihisenniemelle nousi kolme modernia paperikonetta, jokainen toistaan suurempi ja nopeampi. Paperia syntyisi yli 600 000 tonnia vuodessa jos ne kaikki kävisivät, mutta PK 4 on seissyt jo talvesta saakka.
Vuoden vaihteessa pysähtyvät kaikki laitokset. Koko suuri teollisuusalue hiljenee, valtavat koneet jäävät keräämään pölyä halleihinsa, joihin mahtuisi koko Kajaanin väki. 535 työntekijää ei enää mahdu, eikä sadoilla alihankkijoilla ole enää asiakasta. Jäljelle jää vain saha. Se, mistä kaikki alkoi, joskaan höyryllä ei saha enää pyöri.
Yhtiö on osa identiteettiä
Kajaani oli pitkään yhden tehtaan kaupunki, Valkeakoskien, Mäntän ja Nokian tapaan. Ajatus "yhtiön" merkityksestä on syöpynyt vanhoilla kajaanilaisille niin syvälle, että vielä 1990-luvun lopulla muuan peruskoulunopettaja halusi liittää pikkupilttien opetukseen tutustumiskäynnit tuolloin jo UPM:n omistukseen siirtyneillä tehtailla. "On hyvä, että oppilaat tutustuvat tehtaaseen, johon pääosa heistä kuitenkin päätyy töihin", opettaja perusteli. Ei "yhtiö" ollut enää aikoihin työllistänyt kuin pienen osan kaupunkilaisia. Vielä joskus 1960-luvulla Tihisenniemellä oli 2500 - 3000 työntekijää, mutta väki on vähentynyt murto-osaan, samalla kun tuotanto on moninkertaistunut. Nykyaikaisen paperikoneen pyörittämiseen ei tarvita suurta joukkoa.
Silti "yhtiö" on edelleen osa kajaanilaista identiteettiä. Myös sen jälkeen, kun Kajaani Oy 1989 sulautui Yhtyneet Paperitehtaat OY:n, joka sulautui Repola Oy:ksi, jonka nielaisi UPM-Kymmene, nykyinen UPM. Tihisenniemen tehtaat ovat edelleen maakunnan ainoa suurteollisuus. Nyt irtisanottavissa on monia, jotka työskentelevät tehtaalla kolmannessa sukupolvessa, eikä olisi ihme, vaikka joku olisi jo neljännessä polvessa. Moni entinen yhtiöläinen katselee tehtaita kuin omiaan, vaikkei piirongin laatikossa ole koskaan ollut ensimmäistäkään osaketta. Tunnen taudin.
Kun Kajaanin Puutavara Osakeyhtiö aloitti, sen puunhankintaa Koillismaalla, Kuusamossa ja Taivalkoskella, hoiti isoisäni isä. Hänen jälkeensä samaa pestiä hoiti isoisäni. Isäni oli 30 vuotta Kajaani Oy:n laboratorio- ja sittemmin ympäristönsuojelupäällikkö. Itselleni ensimmäiset työpaikat löytyivät yhtiöltä, ensin metsäosastolla pöllipinoja mittailusta, sitten paperikone kolmosen rakennustyömaalta 1970-luvun alussa. Se oli vielä sitä aikaa, kun työmies oli kelpo titteli. Mukava muistaa, että on joskus ollut ihan rehellisissäkin töissä.
Eipä siten liene ihme, että aina kun juna etelästä lähestyy Kajaanin asemaa, katse hakeutuu automaattisesti tarkistamaan, miltä "yhtiöllä" näyttää. On outoa ajatella, ettei ensi vuoden alusta Tihisenniemen yllä enää pyöri paperitehtaiden höyrypilvet.
Piipun varjossa - hyvässä ja pahassa
Yhtiön oli oma yhteisönsä. Kirjaimellisesti piipun varjoon, tehtaan vierelle, nousi yhtiön työläisille ja toimihenkilöille tarkoitettu vuokratalojen kaupunginosa, Makkola. Se oli upea mansardikattoisten talojen kylä, jonka toisella puolella aukenivat pellot lehmineen, niiden takana metsä joka jatkui katkeamattomana sata kilometriä Iisalmeen saakka. Toisella puolella kylää jyskytti nykyaikainen suurteollisuus. Siinäpä sitä oli lapsille virikettä, ei tarvinnut palkata leikinohjaajia.
Yhtiöllä oli oma terveysasema, lastentarha, kirjasto. Jopa maatila, josta vielä 1960-luvun alussa toimitettiin yhtiöläisille päivittäin maitotonkat. Joella oli veneranta, jossa huolsi yhtiö hinaajaiaa, ja duunarit puupaattejaan. Oulujärvellä yhtiön miesten veneet tunsi siitä, että niiden runsaat metalliosat olivat happoterästä.
Ei elo yhtiön kanssa ja varjossa kuitenkaan pelkkää auvolaa ollut. Harvassa yhtiössä tehtaan johdon ja työväen suhteet olivat niin kireät, kuin ne Kajaani Oy:llä olivat vuosikymmenet. Duunareiden palkat olivat kuopassa verrattuna Pohjois-Suomen muihin metsäyhtiöihin, mikä lisäsi lakkoherkkyyttä. Moni yhtiön johdossa oli jäänyt henkisesti 1930-luvulle, ja koki kaikki vaatimukset ideologiseksi kiistakysymykseksi. Muutos alkoi vasta 1970-luvun lopulla, kun yhtiön toimitusjohtajaksi tuli Juhani Ahava, joka ymmärsi, että tarkoitus on tuottaa paperia, eikä riidellä politiikasta. Lakkoilu loppui, kun puhe meni perille ilman, että piti panna persettä penkkiin.
Kun nykyään kuuntelee yhtiöläisten puheita, joissa Tihisenniemen tehtaiden johtajat mainitaan tuttavallisesti pelkällä etunimellä, on vaikea käsittää kuinka hirmuisen korkeita ja kuinka aivan äsken raja-aidat olivat.
UPM:n teknologiajohtaja Pauli Hänninen, vanhoja kajaanilaisia ja Kajaanin tehtaiden entinen johtaja, olikin elämänsä kovimmassa paikassa, kun hän joutui syyskuussa ilmoittamaan vanhoille työkavereilleen tehtaan sulkemisesta.
Metsäteollisuus muuttaa kauas
On Tihisenniemellä suljettu koneita ennenkin. Sellutehdas lakkautettiin 1982, ja sitä romua tuskin moni jäi suremaan. Sellutehdas oli pieni, parhaimmillaan 100 000 tonnin laitos, jonka päästöt vesistöön olivat hirmuiset. Kajaaninjoki kupli kuin vesikattila, kun joen pohjaan kerrostunut jopa 10-metrinen puumassa mätäni. Tehtaan lopettaminen alkoi nopeasti näkyä veden puhdistumisena. Paperikone 1 pysäytettiin vuonna 1983, mutta sekään tuskin kenenkään tulevaisuudenuskoa horjutti, koska samaan aikaan rakennettiin suurta ja mahtavaa paperikone nelosta.
PK 1 oli jyskyttänyt Kajaanissa jo 64 vuotta ja myytiin sittemmin Kiinaan, jossa se tiettävästi pyörii vieläkin. Tuohon aikaan, 1980- ja vielä 1990-luvullakin Suomessa ajettiin paperia vain suurilla ja moderneilla koneilla, kun kilpailijat louskuttivat usein museokelpoisilla vehkeillä.
Maailma kuitenkin muuttuu. Tihisenniemellä tuotetaan sanomalehtipaperia ja halvimpia aikakausilehtilaatuja, ja siihen se kompastui.
Yhdysvalloissa sanomalehtipaperin kulutus kääntyi laskuun jo 1990-luvun puolivälissä, ja nyt ovat myyntikäyrät samassa suunnassa myös Länsi-Euroopassa. Sitä paitsi koko valmistus on muuttunut.
Hollantilaisilla ei ole metsää, olisiko prosentti tai pari Suomen metsävaroista. Silti maa tuottaa paperia noin kolmanneksen siitä, kuin Suomi. Sanomalehtipaperi valmistetaan jätepaperista, siellä missä jäte syntyy, ja siellä missä ovat paperin ostajat.
Tarvitaan valtava määrä energiaa, että tuoreesta kuusesta saadaan hierrettyä irti kuidut, jotka voidaan ruiskuttaa paperikoneen viiralle. Eikä puukaan ole ilmaista, eikä sen korjuu eikä kuljetus. Sadan vuoden hakkuut näkyvät Kainuun luonnossa, puuta joudutaan keräämään laajalta alueelta. Päätteeksi huonohintainen paperi pitäisi myydäkin kauaksi. Tämä yhtälö kävi lopulta Kajaanin tehtaille ylivoimaiseksi, vaikka henkilöstö teki kaiken mikä tehtävissä oli.
Saman tapainen on kehitys aikakausilehtipapereissa. Niihin tarvittavaan selluun saadaan raaka-aine Etelä-Amerikan ja Aasian eucalyptusplantaaseilta, joilla puu kasvaa sellukattilaan kelpaavaksi ajassa, jossa se on Suomessa vasta heiveröinen taimi. Sellu kuljetetaan lähelle kuluttajia, ja valmistetaan paperiksi siellä.
Kun tähän lisätään se, että joka neljäs teollisuuden käyttämä puu on tuontitavaraa, ja tuonti ainakin Venäjältä loppuu, niin heikompikin ennustaja arvaa huonoja uutisia riittävän jatkossakin.
Julkaistu: ViVa 10/2008