Kun paperikoneet pysähtyvät lopullisesti ja ison tehtaan ovet teljetään kiinni, menevät hiljaiseksi muutkin kuin ne yli 500 ihmistä, joilta katoaa työpaikka alta. Kajaani oli sata vuotta merkittävä metsäteollisuuden keskus, mutta jouluna se kaikki on pelkkää historiaa. Tällaisissa hetkissä maailman myllerrys ja aikakausien vaihtuminen on todella kouraantuntuvaa. Eikä pohjaa ole vielä nähty, uusia sulkemispäätöksiä tulee.
Ensimmäiset uutiset paperi- ja sellutehtaiden sulkemisesta tulivat suomalaisille täytenä yllätyksenä, tehdaspaikkakunnille rajuina shokkeina. Aikaansa seuranneille ne eivät olleet yllätys. Metsäalan propaganda vain oli pitänyt ongelmat piilossa.
Vuonna 2000 joukko tutkijoita, pääosin metsäntutkimuslaitokselta ja yliopistoilta julkaisi kirjasen "Suomen metsäklusteri tienhaarassa". Siinä ennakoitiin, hyvin maltillisesti, niitä markkinoiden muutoksia, jotka nyt realisoituvat tyhjinä tehtaina.
Metsäalalla tuhahdeltiin teoriaherrojen ajatuksille. "Metlan kirjoituspöytämiesten puuhasteluja", naureskeltiin MTK:ssa. Lobbarit pyörittivät "päättäjien metsäakatemioissa" ja muissa valistusilloissa iät ajat sitten vanhentuneita kalvojaan ja hokivat "Suomi elää metsästä". Sitten todellisuus kolhaisi kovaa.
Tämä on propagandan luonne ja ongelma. Aikansa sillä voidaan pitää totuus piilossa, mutta sitä kylmempi kokemus on väistämätön kohtaaminen todellisuuden kanssa.
* * *
En moiti joutopuheista ensisijaisesti metsäyhtiöitä. Eivät niiden johtajat hölmöjä ole, eivät ainakaan kaikki. Yhtiöiden johdossa on pitkään nähty ne samat uhat, jotka tutkijat huomasivat; joskaan yhtiöt eivät ole pyrkineet kansaa ongelmista valistamaan. Pahimpia väärän tiedon lähteitä ovat siipiveikot ja liehakot, joita metsäalalla riittää: MTK, metsäkeskukset ja niin edelleen.
Metsäpropagandasta leipänsä tienaavat eivät oppineet kolhuistaan mitään. Maakuntalehtien sivuille vedetään edelleen otsikoita metsiemme valtavista hakkuumahdollisuuksista. Samaan aikaan ulkomaankauppaministeri Paavo Väyrynen ja eräät etujärjestöt vaativat suojelualueiden hakkaamista, teollisuuden tarpeisiin. Tämä jakomielisyys on ollut vuosikymmenet metsäpropagandan tavaramerkki: Puuta kasvaa enemmän kuin koskaan - metsiä ei ole varaa suojella lainkaan.
Teoriassa metsiemme hakkuita olisi varaa lisätä, jopa reippaasti. Puuta kasvaa vuodessa 100 miljoonaa kuutiota, sitä hakataan 60 miljoonaa. Näyttää mahtavalta, mutta ei ole, kun muistetaan myös ne tosiasiat, joista lobbarit vaikenevat. Lisähakkuiden mahdollisuudet ovat pääosin suometsissä, ojitetuilla soilla. "Turvemailla on valtava hakkuupotentiaali", julisti otsikko Kainuun Sanomissa viime talvena.
Avohakkuissa, joita sievistellen kutsutaan päätehakkuiksi, puolet puusta on tukkia, jopa enemmän. Juuri kovahintaisilla tukeilla myyjä tekee tilinsä. Vanhat suot tuottavat pääosin halpaa kuitupuuta, jonka kauppaaminen ei myyjää paljon kiinnosta. Eikä tämä ole edes suurin ongelma.
Puun korjaaminen turvemailta on vaikeaa ja kallista, usein mahdotonta. Maasto upottaa. Parina viime talvena ei Etelä-Suomen turvemailta montaa mottia korjattu. Oikea slogan olisikin "Turvemailla on valtava hakkuupotentiaali - ja siellä pysyy".
Katteetonta propagandaa olivat myös Esko Ahon työryhmän ehdotukset teollisuuden puunhuollon turvaamiseksi. Nostalginen paperi, kaikki esitykset ovat 1980-luvulta tai vielä vanhempia. Sen voisi ripustaa jonkun metsämuseon seinälle.
* * *
Olisi aika tunnustaa tosiasiat. Missään 60. leveyspiirin pohjoispuolella, napapiirin kupeessa, ei harjoiteta niin voimaperäistä metsätaloutta kuin Suomessa. Puuta kasvaa, mutta harvassa ja hitaasti, ja siihenkin tarvitaan yhteiskunnan tukea. Pitkän päälle ei Suomessa säily kuin sellainen metsäteollisuus, joka saa puun kotimaisista metsistä kohtuuhintaan ja ilman pakkoa. Kotimaiset hakkuut ovat olleet pitkään samalla tasolla. Niitä ei pystytä lisäämään merkittävästi muutoin kuin nostamalla rutkasti puun hintaan, mikä puolestaan johtaisi siihen, että amerikkalaisten eläkesäätiöiden omistamat metsäjätit siirtävät tuotantonsa muualle. Kuluttajien keskelle Aasiaan ja Keski-Eurooppaan, jossa paperin tärkein raaka-aine on jätepaperi.
Odotan mielenkiinnolla, milloin löytyy se suoraselkäinen ministeri tai metsäyhtiön johtaja, joka uskaltaa sanoa tämän ääneen.
Julkaistu: Suomen Luonto 10/2008