Anneli Auerin kaikki neljä lasta toivovat äitinsä ja tämän entisen miesystävän seksuaalirikostuomion purkamista. Tuomio perustui aikoinaan kolmen lapsen kertomuksiin, joiden he nyt tunnustavat olleen valheita. Kuka on vastuussa oikeusmurhasta?
Anneli Auer ja tämän entinen miesystävä Jens Kukka ovat jättäneet korkeimmalle oikeudelle purkuhakemuksen tuomiostaan. Hakemus sisältää Auerin kaikkien neljän lapsen lausunnot, joissa he kertovat kymmenen vuoden takaisten juttujen olleen täysin perättömiä. Vanhin lapsista kertoi saman jo heti tuoreeltaan.
Hakemukseen liittyy oikeuspsykologi Julia Korkmanin lausunto, jossa hän arvioi lasten uudet kertomukset luotettaviksi.
Kun lapset nyt tunnustavat sen, minkä oikeusjutun aineistot kriittisin silmin lukenut havaitsi jo vuonna 2012, on aika kysyä ketkä ovat vastuussa tästä fiaskosta. Ketkä ovat vastuussa siitä, että perheen elämä tuhottiin, ja kaksi ihmistä istui syyttöminä vankilassa neljä ja viisi vuotta?
Tämä ei ole työtapaturma – paitsi mahdollisesti tuomarien osalta – tämä fiasko on tekemällä tehty. Tämä ei ole myöskään lasten vika, heitä on käytetty raa'asti hyväksi.
Tärkeimmät syylliset voidaan nimetä heti:
1) tutkinnanjohtaja Erik Salonsaari ja muut poliisit, jotka hieroivat Aueria vastaan seksuaalirikosjutun kostoksi siitä, etteivät heidän todisteensa kestäneet murhajutussa,
2) syyttäjät Paula Pajula ja Heli Haapalehto, jotka syyttivät täysin kelvottomien ”todisteiden” nojalla,
3) lääkäri Minna Joki-Erkkilä, jonka asenteelliset ja tarkoitushakuiset lausunnot ohjasivat jutun kohti fiaskoa,
4) sijaisvanhemmat, jotka painostivat armoillaan olleita lapsia sepittämään valheita.
Alleviivaan, että lasten kertomusten mahdottomuus oli selvästi nähtävissä jo heti esitutkinnan perusteella ja oikeudenkäynnissä. Näytön kelvottomuudesta on loistava yhteenveto psykologian professori Pekka Santtilan ja psykologian tohtori Katariina Finnilä 100-sivuinen lausunto, jossa myös kerrotaan uskottava syy siihen, miksi lapset sepittivät.
Koko oikeudenkäyntiaineisto määrättiin salaiseksi, mutta sain sen kaiken haltuuni. Luulin suomalaisen median tarttuvan tilaisuuteen ilomielin, mutta päätoimittajat juoksivatkin pakoon. Ainoa, joka lopulta uskalsi kriittisen artikkelin asiasta julkaista oli Hymy.
Hymyssä 1/2013 julkaistu artikkeli ”Auerin seksirikosjutun hatarat perusteet” löytyy tästä. http://www.mikkoniskasaari.fi/node/162
Media vaikeni tästä paljastuksesta yksimielisesti. Myös Helsingin Sanomat, jossa tärkein periaate on uskollisuus syyttäjälaitokselle.
Joten oikeastaan fiaskoon osaltaan syylliseksi voisi nimetä myös
5) median, joka jätti poliisien ja syyttäjien vallankäytön vahtimatta.
Media muuten vaikeni myös kostotoimista, joihin valtakunnansyyttäjänvirasto Hymyn artikkelin johdosta ryhtyi, media vaikeni siitä, että poliisi ja syyttäjät joutuivat väärentämään todisteita saadakseen kostonsa toteutettua, ja siitä, että he silti kokivat murskatappio Helsingin hovioikeudessa heinäkuussa 2018.
Ainoa 2000-luvun kunnianloukkausjuttu, jossa vastaajana on toimittaja, mutta josta media vaikeni on tämä: https://www.mikkoniskasaari.fi/node/263
Näin se kävi
Anneli Auer tuomittiin vuonna 2012 Varsinais-Suomen käräjäoikeudessa, ja 2013 Turun hovioikeudessa 7,5 vuodeksi vankeuteen lapsiinsa kohdistuneista törkeistä seksuaali- ja väkivaltarikoksista. Jens Kukka sai 10 vuoden tuomion. Rikosten väitettiin tapahtuneen vuosina 2007-2008, joten ne olisivat alkaneet noin vuosi sen jälkeen, kun Auerin puoliso ja lasten isä Jukka S. Lahti surmattiin kotonaan. Surma on edelleen selvittämättä.
Lapsista vanhin, väitettynä tapahtuma-aikana 9-10 vuotias, totesi jo heti esitutkinnan alkaessa kaikki seksuaalirikosväitteet sepitteiksi, joten poliisit ja syyttäjät pyrkivät osoittamaan hänet osalliseksi myös isänsä murhaan. Seksuaalirikosväitteiden ilmaantuminen kytkeytyykin murhajutun oikeuskäsittelyn vaiheisiin.
Ulvilan murha oli ollut pimeänä kolmatta vuotta, kun tutkinnanjohtaja Erik Salonsaari vuonna 2009 otti Auerin pääepäillyksi. Hänen lähelleen solutettiin peitepoliisi ”Seppo”, joka raporteissaan tosin ivasi ja mustamaalasi Aueria, mutta ei löytänyt murhaepäilyä tukevia todisteita, ja kiitteli Auerin ja lasten hyviä välejä.
Auer vangittiin syyskuussa 2009 epäiltynä miehensä murhasta, ja tuomittiin siitä seuraavana vuonna elinkautiseen. Vaasan hovioikeus kuitenkin vapautti hänet vankilasta ennakoivasti toukokuussa 2011, ja kumosi käräjäoikeuden tuomion heinäkuussa. Vapauttavan tuomion jälkeen syyttäjille tarjottiin kertomuksia seksuaalirikoksista.
Kun isä oli kuollut ja äiti vangittuna, lapset otettiin huostaan, ja sijoitettiin aluksi laitokseen. Sittemmin sijaisvanhemmiksi tulivat v. 2010 Anneli Auerin veli ja tämän vaimo. Muut lapset kotiutuivat hyvin, mutta vanhimman lapsen kanssa sijaisvanhemmat eivät tulleet toimeen, ja hän muutti toiseen paikkaan jo parin kuukauden päästä.
Hovioikeuden vapautettua Auerin hän tietenkin pyrki tapaamaan lapsiaan, mutta veli esti sen hoidossaan olevien osalta. Sijaisvanhemmat muun muassa veivät lapset pitkälle merimatkalle, kauas äidistään. Uuden veneen ostoon oli ollut varaa, sillä lapset ”tuottivat” sijaisvanhemmille hyvin. Veli kertoi Varsinais-Suomen käräjäoikeudessa heidän saavan kolmen lapsen hoitamisesta 9 000 euroa kuukaudessa. Puhtaana käteen. Erikoistaksa.
Elokuussa 2012 veli otti yhteyttä syyttäjiin, sanoen lasten esittäneen uusia väitteitä surmayöstä. Väitteisiin kuului myös ja varsinkin paisuva joukko seksuaalirikoksia ja pahoinpitelyjä; lisänä myös kertomuksia saatananpalvonnasta. Sijaisvanhemmat olivat puhuttaneet lapsia ja koonneet kertomuksia. He olivat johdatelleet ja manipuloineet lapsia antamaan perättömiä lausuntoja, huomauttivat jo Santtila ja Finnilä. He olivat uhkailleet ja painostaneet lapsia, tiedämme nyt.
Näillä tarinoilla syyttäjät saivat KKO:n palauttamaan vuonna 2012 murhajutun käräjäoikeuteen, jossa Auer joulukuussa 2013 tuomittiin toistamiseen murhasta. Vaasan hovioikeus kumosi tämän tuomion helmikuussa 2015, ja valtio joutui sittemmin maksamaan Auerille lähes 600 000 € korvaukset aiheettomasta vangitsemisesta.
Samaan aikaan kuitenkin eteni seksuaalirikosjuttu, josta Auer ja ex-miesystävä tuomittiin kesäkuussa 2012 ja seuraavana vuonna hovioikeudessa.
Seksuaalirikosjuttu perustui käytännössä yksinomaan kolmen nuorimman lapsen kertomaan. Jutut olivat päättömän villejä, ja sisälsivät niin rajua väkivaltaa, etteivät pienet lapset olisi selvinneet sellaisesta hengissä. Vähintäänkin niistä olisi pitänyt jäädä muistoiksi luunmurtumia ja muuta, mutta mitään sellaista ei löytynyt tavattoman laajoissa ja perusteellisissa lääkärintutkimuksissa, joihin lapset alistettiin.
Ainoat somaattiset löydöt olivat pieniä arpia, joita poliisin luottolääkäri Minna Joki-Erkkilä etsi ja löysi ultraviolettilampun kanssa; ne olivat siis paljain silmin näkymättömiä. Näille löydöksille Joki-Erkkilä antoi lausunnoissaan tavattoman merkityksen, ja niitä hehkuttivat lausunnoissaan myös muut viranomaiset.
Huolettomasti sivuutettiin lapsille vuosina 2009 ja 2010 tehdyt lääkärintutkimukset, joissa oli tarkasteltu myös ihoa, joka oli siisti, ilman mainittavia arpia. Jos uudet Joki-Erkkilän löytämät arvet olivat todellisia, ne ilmeisesti olivat syntyneet myöhemmin, aikana, jolloin Anneli Auer oli istunut tutkintovankeudessa, miehensä murhasta syytettynä.
Huolettomasti sivuutettiin myös se arkitajunnalle ilmeinen seikka, kuinka paljon pieniä arpia löytyykään kaikilta, jos niitä erikoisvälineillä etsitään.
Seksuaalirikosväitteet olivat, jos mahdollista, vielä villimpiä. Niihin osalliseksi väitettiin myös lapsista vanhinta, tekohetkellä 9-10 vuotiasta. Hänellä väitettiin olleen ryhmäseksikimppa äitinsä ja Jens Kukan kanssa. On vaikeaa ymmärtää, kuinka kukaan aikuinen saattoi ottaa tällaista todesta.
Näillekään väitteille ei löytynyt muuta näyttöä, kuin nuorimpien lasten kertomukset. Lääkärintutkimuksessa tyttöjen todettiin olevan niin sanotusti neitsyitä, mutta Minna Joki-Erkkilä selitti, ettei havainto sulje pois sukupuoliyhdyntää. Pariin yhdysvaltalaiseen tutkimukseen viitaten hän kirjoitti lausuntoihinsa: "[I]mmenkalvon vauriot paranevat usemmiten täysin, ellei repeämä ole syvä".
Oikeuslääkäreiden näkemys kuitenkin oli, että he pystyvät luotettavasti selvittämään, onko nainen ollut elämänsä aikana yhdynnässä, vaiko ei. Nämä tytöt eivät olleet. Haastattelin vuonna 2012 Uudenmaan läänin entistä lääninoikeuslääkäri Martti Tenhua, joka oli aikoinaan Suomen kokenein oikeuslääkäri: "Ainakin tapauksessa, jossa yhdyntöjä on ollut useita, ei immenkalvosta olisi kuin muisto. Se tuhoutuu toistuvissa penetraatioissa, eikä se kasva uudelleen. En koskaan joutunut tilanteeseen, jossa tästä olisi ollut epäselvyyttä".
Tuomioistuimetkin arvostelivat voimakkaasti lääkärin lausuntoja, mutta silti niiden katsottiin tukevan syytteitä.
Tuomioistuimet hylkäsivät merkittävän osan tarinoista täysin mahdottomina. Ne hylkäsivät myös kaikki sellaiset syytteet, joissa väitettiin olleen, tai jossa saattoi olla ulkopuolisia todistajia. Vain ne syytteet menestyivät, joissa kuvatut teot olivat tapahtuneet pelkästään syytettyjen, ja neljän lapsen kesken. Lapsista vanhin totesi kertomukset sepitteiksi, mille ei annettu painoa.
Sillekään ei annettu painoa, että peitepoliisi ”Seppo” kehui Auerin ja lasten hyviä välejä, vuosi väitettyjen rikosten jälkeen. Eikä sille, että ensimmäisissä sijoituspaikoissa todettiin lasten tulevan huomattavan hyvin keskenään toimeen. Sitä olisi hyvin vaikea ymmärtää, jos äiti ja lapsista vanhin olisivat oikeasti osallistunut sellaiseen seksuaaliseen ja muuhun väkivaltaan, joita tarinat sisälsivät. Muutos lasten väleissä tapahtui vasta, kun heidät oli sijoitettu enonsa luo.
Kaksi aikoinaan tarinoita kertoneista lapsista perui jutut heti, kun he tulivat täysi-ikäisiksi, ja pääsivät pois enon luota. Nyt siis kaikki neljä lasta todistavat tarinoiden olevan sepitettä.
Miksi lapset sepittivät?
Lasten tarpeeseen sepittää antoivat professori Pekka Santtila ja tohtori Katariina Finnilä uskottavan selityksen. He kritisoivat voimakkaasti tehtyjä tutkimuksia, olivat hyvin ymmärtäväisiä lasten suhteen.
Finnilä ja Santtila muistuttavat, kuinka traumaattinen kokemus isän surmaaminen, vieläpä heidän omassa kodissaan on täytynyt lapsille olla. Sitä pahensi tapauksen jääminen pitkäksi aikaa selvittämättä.
Sitten äiti vangitaan ja tuomitaan isän murhasta. Lapset päätyvät enon sijaiskotiin, johon nuorimmat lapset ilmeisesti sopeutuvat hyvin. He ovat taas tutuissa oloissa. Vanhimman, murrosikää lähestyvän sisaren kanssa sijaisvanhemmat eivät kuitenkaan pärjää. ”Tämä joutuu lukuisten riitojen jälkeen muuttamaan pois. Sijaisvanhemmat ovat pettyneitä ja kokevat myös epäonnistumisen tunteita, minkä johdosta he omaksuvat erittäin negatiivisen asenteen [vanhinta] kohtaan, minkä he myös avoimesti välittävät nuoremmille sisaruksille”, Santtila ja Finnilä kirjoittavat.
Näin oli syntynyt perusta vanhimman sisaren demonisoimiselle.
”Kun lasten äiti vapautetaan murhasyytteistä ja tulee ajankohtaiseksi muuttaa hänen luo takaisin sekä lasten että sijaisvanhempien maailma romahtaa. Lapset eivät voi ymmärtää, että äiti voisi olla syytön ja he pelkäävät menettävänsä mukavan ja normaalin perhe-elämän, hyvä koulukaverit ja elämän, johon he ovat tottuneet. Sijaisvanhempien on vaikea sopeutua ajatukseen, että sijoitus ei ollutkaan lopullinen, kuten heille on sanottu ja mihin he ovat orientoituneet. Heidänkin on vaikea käsittää, että murhatuomio olisi ollut täysin virheellinen ja alkavat ajatella, että Anneli Auer sittenkin on syyllinen Jukka Lahden murhaan”, Santtila ja Finnilä kuvailevat.
Lapset olivat jo vuosia spekuloineet kuka isän tappoi. Laitossijoituksissa he olivat tutustuneet lapsiin, joilla oli kokemuksia seksuaalisesta ja muusta väkivallasta. Lisää seksuaalista aineistoa tarjosivat internetin pornosivustot. "Suurin osa kymmenvuotiaista lapsista on nähnyt pornoa internetistä. Osa katsoo sitä jopa päivittäin", tiedotti Väestöliitto marraskuussa 2012.
Niin alkoivat syntyä tarinat lasten kokemuksista, yhdessä sijaisvanhempien kanssa, Pekka Santtila ja Katariina Finnilä arvioivat. He osuivat oikeaan, vaikka eivät voineetkaan tietää kaikesta siitä sijaisvanhempien uhkailusta ja painostuksesta, joista lapset nyt kertovat.
Miksi Jens, miksi ei ”Seppo”?
Ensin perheessä vieraili Jens, hänen jälkeensä ”Seppo”. Joku nokkela saattaa kysyä, miksi lapset sepittivät tarinoita Jensin eikä ”Sepon” niskaan. Se on hyvä kysymys, mutta vastaus on helppo juttu. Auer ymmärsi lopulta, ettei ”Seppo” ole aito tapaus vaan syötti, poliisi. Hän kertoi myös lapsille ”Sepon” todellisen roolin. Eiväthän lapset ja sijaisvanhemmat tietenkään poliisia syyttäneet, kuka sellaista olisi uskonut.