Aamulehti on todennut entisen toimittajansa Matti Kuuselan sepittäneen artikkeleitaan. Onko Helsingin Sanomien toimittaja tehnyt samaa?
Aamulehti on poistanut nettisivuiltaan 551 eläköityneen toimittajansa Matti Kuuselan artikkelia, koska tämä on muistelmakirjassaan tunnustanut sepittäneensä kolmessa tapauksessa haastatteluja. Kuusela on väittänyt haastatelleensa henkilöitä joita ei ole haastatellut, ja todistellut tätä suoriksi sitaateiksi sepitetyillä tekstipätkillä. Kuusela itse ei edelleenkään näe valehtelussaan mitään ongelmaa.
On ollut aika erikoista, kuinka Kuuselan entiset esimiehet puolustelevat Kuuselan huijauksia. Tällaisia pitää ymmärtää ”etenkin silloin kun kirjoittaja erityislaatuinen featurekirjoittaja”, selitteli Matti Apunen, joka toimi Aamulehden päätoimittajana vuona 1998-202. Aikana, jolloin 2/3 Kuuselan tunnustamista huijauksista julkaistiin. (HS 22.3.2024).
AL:n päätoimittajana 2018-23 toiminut Jussi Tuulensuu niittaa tällaisen hyssyttelyn: ”On täsmälleen vain yhdenlaista journalismia: sellaista mikä on totta. Olisi kullanarvoista, että tätä selvää asiaa ei soseutettaisi millään horinoilla mistään genreistä”. (HS 23.3.2024).
Kuuselan muistelmien nimi on ”Journalisti – Toisenlainen toimittaja”. Toivoisin näin olevan, Kuuselan olleen toisenlaisen ja toimittajien noin yleensä olevan rehellisempiä, mutta onko Matti Kuusela ollut ainoa sepittäjä?
Seija Sartin nimettömät johtajat
Seija Sartti (s. 1945) oli Helsingin Sanomien ja sen Kuukausiliitteen arvostettu ja kehuttu toimittaja.
”Sartti on tullut tunnetuksi erityisesti Helsingin Sanomiin ja sen Kuukausiliitteeseen kirjoittamistaan laajoista pamflettimaisista artikkeleista ja henkilöjutuista”, kertoi Yle kesällä 2023 uutisoidessaan Sartin nimittämistä vuoden 2023 Stadin Friiduksi (YLE 12.6.2023).
Ylen toimittaja Simo Kymäläisen luonnehdinta Sartista on aivan mainio: ”tullut tunnetuksi –- laajoista pamflettimaisista artikkeleista”. Sellaisina ne minäkin muistan: pamfletteina. Poliittisina julistuksina.
Minua Sartin laajoissa pamflettimaisissa artikkeleissa vaivasivat nimettömät haastateltavat. Nimettömät ”toimitusjohtajat” ja ”henkilöstöpäälliköt” esittivät suoriksi sitaateiksi merkityissä lausumissaan poliittisia näkemyksiään, jotka vaikuttivat olevan kivasti samoja kuin toimittajan oma poliittinen agenda.
Journalismissa pääsääntö on, että haastateltavat esiintyvät nimellään. Jo tiedonvälityksen läpinäkyvyys ja uskottavuus edellyttävät tätä. Nimetön lähde on aina heikompi, kuin omalla nimellään esiintyvä. Nimettömyyskin on mahdollista, mutta yleensä silloin kyseessä ovat poikkeuksellisen arkaluontoiset, intiimit asiat. Raiskauksen uhrin nimeä ei kerrota, perheväkivallan uhrin haastattelussa nimi salataan.
Seija Sartin ”toimitusjohtajat” ja ”henkilöstöpäälliköt” ja muut vastaavat johtajat esittivät poliittisia näkemyksiään tavanomaisen piiriin kuuluvista yhteiskunnallisista kysymyksistä. Miksi he olivat nimettömiä?
Miten uskottavia ovat ”toimitusjohtajien” ja ”henkilöstöpäälliköiden” poliittiset mielipiteet, jos he eivät uskalla niitä julkisesti puolustaa?
Minusta tämä oli kovin outo linjavalinta Helsingin Sanomilta, ja outoutta lisäsi nimettömien lähteiden korostuminen yhden toimittajan jutuissa.
Miksi HS ei yksinkertaisesti julkaissut Seija Sartin poliittisia saarnoja sellaisinaan, Sartin omina mielipiteinä? Tähän on ilmeinen vastaus: ”toimitusjohtajat” ja ”henkilöstöpäälliköt” loivat kuvaa, kuin kyseessä eivät olisi olleet yhden toimittajan poliittiset arvostukset, vaan joku laajempi yhteiskunnallinen mielipide. Tätä pönkitettiin erilaisten nimettömien johtajien titteleiden runsaalla kylvöllä. Näin epäilen.
Epäilyni oli ja on, ettei Sartin haastateltavia ollut olemassakaan, ei ainakaan kaikissa tapauksissa. Ei ainakaan niin, että heitä olisi voinut siteerata tyyliin ”toimitusjohtaja” sanoo ja sitten esitetään lausuma kuin suorana sitaattina. Epäilen hänen ”haastateltaviensa” olleen koosteita Sartin kavereineen käymästä poliittisesta kannunvalannasta, ja Sartin niissä muodostuneista omista poliittisista mielipiteistään.
Korostan sanaa epäilen. Tiedän hyvin, ettei näyttö tässä kohdin ole vielä täydellinen. Ollaan kuitenkin tasolla ”on syytä epäillä”.
Noissa Sartin poliittisissa jutuissa esitetyt väitteet olivat sentään sellaisia, joita joku olisi voinut esittääkin. Isompia kysymysmerkkejä tulee niiden juttujen perään, joiden tarinan koko uskottavuus on erittäin kyseenalainen.
Tällaisesta on lempiesimerkkini Seija Sartin 10.10.2008 julkaistu ”Jäähyväiset aseille”.
Teksti on kokonaisuudessaan tämän blogin alla, samoin sen nykyisin toimiva linkki. Otin aikoinaan talteen paitsi jutun, ja myös siihen vievän linkin. Linkki lakkasi toimimasta jo useita vuosia sitten, joten oletin HS:n poistaneen tekstin nettisivuiltaan. Tässä olin väärässä.
Tätä blogia varten asioita tarkistaessani totesin Sartin asejutun edelleen löytyvän HS:n sivuilta. Linkkiosoite sen sijaan on vaihtunut.
Asekauppaa kivassa kapakassa
Seija Sartti kertoo olleensa seuralaisensa kanssa päiväpaukuilla Helsingin Punavuoren kivassa korttelikapakassa. Naapuripöydässä aletaan tehdä asekauppaa, pistooli kiertää siellä kädestä käteen. Sartin seuralainen on kivasti ”turvallisuusammattilainen, joka tietäisi mitä tehdä, jos jotain alkaisi tapahtua”. Joten seuralainen menee lähemmäksi asetta, nojailemaan baaritiskiin, kertoo sen jälkeen tekeillä olleen ”ihan normaalia asekauppaa”. Sartti seuralaisineen katselee tyynesti, kun aseen ostaja lähtee kaverinsa kanssa, ja ”ennen poistumista Albertinkadulle toinen heistä sanoi: "Nyt lähetään näyttään sille." He siis lähtevät tekemään murhan, lievimmässäkin tapauksessa törkeän pahoinpitelyn.
Kuusi syytä, miksi en usko tähän tarinaan.
1. Jos Sartti olisi sijoittanut tarinansa vuoteen 1948, saattaisin ehkä uskoa sen. Jos hän olisi sijoittanut sen vuoteen 1968, voisin ehkä juuri ja juuri harkita sen uskomista. Hän kuitenkin antaa ymmärtää tapauksen olevan tuore, siis vuodelta 2008, ja joka tapauksessa äskeisen. Tekstin lopussa oleva huipentuma, jutun kytkeminen vuoden 1999 Albertinkadun kolmoismurhaan asemoi tapauksen tuon jälkeiseen aikaan. Poliisin suhtautuminen aseisiin ja aserikoksiin on nykyisin aivan toinen, kuin aiempina vuosikymmeninä.
2. Sartti on julkaissut tekstinsä vuosi Jokelan, ja noin kaksi viikkoa Kauhajoen pistoolilla toteutettujen joukkomurhien jälkeen. Se on Sartin kannanotto asepolitiikkaan, joukkomurhien jälkeisissä tunnelmissa.
Nykyään, niin myös vuonna 2008, mikä tahansa yleisövinkki minkä tahansa ampuma-aseen näköisen esineen vilahtamisesta julkisella paikoilla johti ja johtaa poliisirynnäkköön. Jokainen ilmoitus, jonka aiheuttajaksi ilmoitetaan ”ase”, ja jonka aiheeksi yli 90/100 tapauksissa osoittautuu leikkipyssy tai jopa pelkkä keppi, johtaa 2-4 poliisipartion nopeaan saapumiseen ja kiinniottoon.
3. Sartin kivassa kapakassa, joka kivasti sattuu olemaan Albertinkadulla, josta kivasti saadaan kytky vuoden 1999 ampumaratamurhiin, tunnelma on ihan toinen.
Kukaan asiakkaista ei reagoi naapuripöydässä kädessä käteen kiertävään pistooliin. Kukaan henkilökunnasta ei reagoi aseeseen.
Kuinka uskottavaa tämä on?
4. Sartin seuralainen, ”turvallisuusammattilainen” ei ohjaa seuralaistaan ulos kapakasta, vaan arvelee jotta ”ihan normaalia asekauppaa” siinä tehdään.
Normaalia asekauppaa?
Hän ei kiinnitä henkilökunnan huomiota asiaan, hän ei soita hätäkeskukseen / poliisille, vaikka ”turvallisuusammattilaisen” nenän alla tehdään ampuma-aserikosta.
Kuinka uskottavaa tämä on?
5. Minä olisin ohjannut seuralaiseni ulos, ja sinne päästyäni soittanut 112.
Minua ei olisi pelottanut ase, vaan sen pyörittelijöiden mielentila.
Jos ase olisi ollut luvallinen (erittäin epätodennäköistä), kaupustelija syyllistyi ampuma-aserikokseen ja vaaransi kaikki muutkin mahdolliset aselupansa.
Jos ase oli laiton (ilmeisintä), sen kaupittelija ja ostaja tekivät ampuma-aserikoksestaan täysin julkisen pyörittämällä asetta pöydässä. Tässä maailmanajassa, jossa, siteeraan itseäni, mikä tahansa ”yleisövinkki minkä tahansa ampuma-aseen näköisen esineen vilahtamisesta julkisella paikoilla” johtaa poliisirynnäkköön.
Jos he olivat niin kännissä, aineissa ja/tai muutoin todellisuusrajoitteisia, jotta toimivat noin typerästi, ei kannattaisi ottaa riskiä mitä jatkossa tapahtuu, vaan häipyä.
Siksi minä olisi ohjannut seuralaiseni ulos.
Jos Seija Sartin seuralainen oli ”turvallisuusammattilainen”, hän tiesi saman kuin minä. Silti Sartti ja ”turvallisuusammattilainen” jatkoivat iltapäivänaukkailuaan kuin ei mitään.
Kuinka uskottavaa tämä on?
6. Syyllistyikö Sartti rikokseen?
Väitetyn aseen haltuunsa saanut (ja siten ampuma-aserikokseen syyllistynyt) tyyppi kavereineen poistuu ja lausuu: "Nyt lähetään näyttään sille." Tässä kontekstissa lausumaa ei voi tulkita muutoin, kuin he olivat lähdössä tekemään murhan, tai vähintäänkin törkeän pahoinpitelyn.
Tässä astui peliin rikoslain 15:10, ”törkeän rikoksen ilmoittamatta jättäminen”.
Suomessa kenelläkään ei ole velvollisuutta ilmoittautua jo tapahtuneen rikoksen todistajaksi, mutta ennen rikoksen tekoa asia on osin toinen. Rikoslain 15:10 luettelee 39 törkeää rikosta, joista kansalaisen täytyy ilmoittaa, jos hän tietää niiden olevan tekeillä. Ellei ilmoita, syyllistyy itse rikoksen. Ilmoitettaviin rikoksiin kuuluvat murha, tappo ja törkeä pahoinpitely.
Ilmoittivatko Seija Sartti, ja väitetty ”turvallisuusammattilainen” kivasta kapakasta liikkeelle lähteneestä murharyhmästä? Tuossahan oli kriittinen hetki: vaikka he eivät tienneet kapakasta jo lähteiden aseenostajien nimiä, kapakassa olivat edelleen paikalla ostajien kaverit, mukaan lukien aseen myyjä. Heitä kovistelemalla poliisilla olisi ollut edes mahdollisuus selvittää murhapartion henkilöllisyys, napata konnat ja estää rikos.
Ilmoittivatko Seija Sartti ja ”turvallisuusammattilainen” tekeillä olevasta törkeästä rikoksesta?
Tekstin perusteella vaikuttaa, ettei Sartti edes tiennyt RL 15:10 olemassaolosta. Sellainen, joka ei tiedä tuosta rikoslain määräyksestä, ei voi olla turvallisuusalan asiantuntija. Enintään aasintuntija.
* * *
Jäähyväiset aseille
HELSINGIN SANOMAT
SEIJA SARTTI 10.10.2008
Olin sopinut tapaamisen korttelikapakkaan Punavuoressa. Päiväsaikaan siellä oli tavanomaisen paljon tavanomaisen sekalaista sakkia. Tunnelma oli viipyilevän rauhallinen, sopiva kahdenkeskiseen jutteluun.
Valoisasta ikkunapöydästämme näin suoraan seuraavaan pöytään. Sen ääressä istui arkisen näköisiä kundeja: ketään olisi mahdotonta tunnistaa jälkikäteen. Mukavan oloisiakin: kukaan ei rähjännyt eikä ollut kännissä.
Yksi pani pöydälle pistoolin.
Selin pöytään istunut seuralaiseni lähti ostamaan baaritiskiltä juotavaa voidakseen sivusilmin tarkkailla, mitä tapahtuu. Seuralaiseni oli paras mahdollinen juuri tähän tilanteeseen: turvallisuusammattilainen, joka tietäisi mitä tehdä, jos jotain alkaisi tapahtua. Ase kiersi asiallisesti kädestä käteen. Sitä käänneltiin, tutkittiin, ihailtiin.
"Siinä käydään ihan normaalia asekauppaa", seuralainen raportoi. Hänestä se oli normaalia, kun alamaailmassa aseita liikkuu koko ajan "niin perkeleesti" – vaikka olisihan tämä ase voinut olla luvallinen, noin teoriassa.
Puuhasteluun ei kapakassa kiinnitetty sen kummempaa huomiota. Myös naapuripöydässä seurustelu jatkui sulassa sovussa. Lopulta seurasta irtosi aseen ostaja kaverinsa kanssa. Ennen poistumista Albertinkadulle toinen heistä sanoi: "Nyt lähetään näyttään sille."
Se, jolle lähdettiin näyttämään, ei takuulla ollut valvotun ampumaklubin maalitaulu.
Samalla kadulla sijaitsevalla ampumaklubilla oli näytetty jo vuonna 1999. Silloin 30-vuotias nainen tappoi ampumaradalla kolme miestä ja yritti tappaa kaksi muuta.
Poliisi ei ollut antanut naiselle aselupaa, joten hän teki surmat klubin pistoolilla. Ensiksi hän ampui ratavalvojan.
Silloinkin vaadittiin, että pitäisi tehdä – jotakin.
https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000004604255.html