30.11.

Venäläiset sotilaat havaitsi ensimmäisenä Arolan talon emäntä. Aamun haileassa kajossa hän näki puna-armeijan tulevan, kokosi kolme lastaan vesikelkkaan ja viuhtoi Juntusrannan kylään viemään sanaa omille sotilaille. Eurooppalainen suursota vyöryi Kainuun selkosiin päivälleen 75 vuotta sitten.

 

Pieni Juntusrannan kylä Suomussalmen pohjoiskulmalla oli ja on kaukana kaikesta. Vaikka vuoden 1939 syksy oli ollut uhkaava, sotaan ei yleisesti uskottu, eikä kukaan osannut kuvitellakaan puna-armeijan tulevan umpimetsästä. Juntusrannan seudulle ei pitänyt johtaa rajan takana mitään kelvollista tietä. Sellainen sinne oli kuitenkin rakennettu, ja se syötti puna-armeijan 163. divisioonan miehiä, panssarivaunuja ja kuormastoja Kiantajärven pohjoispuolelle.

Etelämpänä Raatteessa johti ensimmäisen maailmansodan aikana hätäaputöinä rakennettu kapoinen tie rajan yli Vienan sydänmaille, Vuokkiniemeen. Ei sitäkään varten isoa varusjoukkoa osattu varata. Sieltä tuli toinen puoli 163. divisioonaa. Myöhemmin joulukuussa Raatteen tielle marssi myös puna-armeijan 44. divisioona, ja Raatteentien laitamille sen pääosat haudattiin.

Kuhmossa hyökkäsi vienan-karjalainen 54. divisioona Hukkajärven ja Saunajärven teitä pitkin kohti Kuhmon kirkonkylää. Puna-armeija oli varannut Kainuun suunnan sotaa varten kaikkiaan ainakin 56 000 miestä. Suursota ei tullut hivuttaen, se tuli kerralla. Sitä patoamassa oli muutama tuhat suomalaista, aluksi aivan ilman tykistöä.

 

"Suomussalmi, surun salmi ..."

Somussalmella venäläiset etenivät nopeasti Kiantajärven länsipuolta ja Raatteesta päin. Suomussalmen kirkonkylään he pääsivät 7.12, suomalaisten sytytettyä sen tuleen. Muutaman päivän venäläiset yrittivät eteenpäin, mutta kuolivat Haukiperän jäälle ja kankaille. Lännessä he yrittivät Puolangan suuntaan, ja kuolivat hankiin. Kuhmoon hyökännyt divisioona pysäytettiin ja saarrettiin.

Joulukuun 11. aamupäivällä alkoi suomalaisten vastahyökkäys, ensimmäinen suuri vastahyökkäys koko sodassa, ja siitä alkaen Suomussalmi kirjoitettiin maailman sotahistoriaan. Raatteen tie katkaistiin ja joulun jälkeen pahoin kolhittu 163. D vetäytyi äkkiliikkeellä jalkaisin pitkin Kiantajärven jäätä sinne mistä se oli tullutkin, Juntusrantaan. Raskaan kalustonsa se jätti. Raatteen tielle edennyt ukrainalainen 44. D kuoli sinne tammikuun alkupäivinä.

Kuhmoon saarrettu divisioona oli sitkeä, se piti pintansa sodan loppuun, mutta kului pahasti. Puna-armeija hyökkäsi raivokkaasti vapauttaakseen divisioonansa motista, ja menetti siinä tuhansia miehiä. Metsiä pitkin avuksi lähetetty 1800 sotilaan Dolinin hiihtoprikaati myös metsiin tapettiin, melkein viimeiseen mieheen.

Suomen talvisota sai kansainvälisessä lehdistössä paljon huomiota, ja Suomussalmen uskomattomat voitot aivan erityisesti. Kuvat ruumiskasoista ja tiet tukkivasta sotaromusta levisivät kautta maailman. Sanonta "romua kuin Raatteen tiellä" elää yhä.

Talvisota Kainuussa liikuttaa edelleen syvästi mieltä. Miesmäärältään täysin alivoimainen, raskaiden aseiden osalta jo naurettavan alivoimainen joukko löi paljon suuremman, paljon paremmin aseistetun joukon. Se oli maastokelpoisten miesten voitto konearmeijasta, arktisessa sodassa. Sukset ja konekivääri ahkiossa olivat tehokkaampia kuin tykit ja panssarit.

Mielestäni vaikuttavimmat talvisodan valokuvat ovat kuuraisten kuorma-autojen pitkät, liikkumattomat rivistöt Suomussalmen korpien lumisilla teillä. Jossain repsottaa ovi auki. Ihmisiä ei näy. Kaikesta huokuu pakkanen ja sydäntalven hiljaisuus. Siihen jäi suurvallan armeija.

 

Suomen ja Baltian tie

Voitto ei tullut tyhjästä. Kaikkein tärkein oli tahto olla antamatta periksi. Lapsena mieleeni iskostui aikuisten hokema: "Baltit antautuivat, Suomi taisteli ja sopii katsoa mikä on ero".

Kuukausi ja yksi päivä Ribbentrop-Molotov -sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen Viron ulkoministeri sai kutsun kauppaneuvotteluihin Moskovaan, ja hän lähti kiireellä. "Kauppa" jota Moskovassa tarjottiin, oli tukikohtien luovuttaminen Neuvostoliitolle. Viron diktaattori Konstantin Päts ja armeijan komentaja Johan Laidoner olivat jo etukäteen päättäneet suostua, jos ja kun Stalin tällaisia vaatii. Kun Päts suostui, oli myös Latvian pakko suostua, eikä sen jälkeen Liettuallakaan ei ollut muuta mahdollisuutta.

Kaikki Baltian maat olivat oikeistolaisia diktatuureja. Kaikki luovuttivat tukikohtia. Kesällä 1940 kaikki liitettiin pakolla Neuvostoliittoon, kulissina lavastetut vaalit ja äänestykset.

Balteilla olisi ollut myös toinen tie. Maat olisivat saaneet aseisiin yhteensä 360 000 miehen armeijat, joilla olisi ollut 900 tykkiä. Se oli paljon enemmän kuin mihin Suomi pystyi talvisodassa: 300 000 miestä, joita tuki 400 putken tykistö. Puolustettavaa rajaa oli kaksi kertaa enemmän kuin balteilla. Virolla ja Latvialla oli puolustussopimus, ja sellaisesta oli välipuhe kaikkien kolmen maan kesken. Tiukan paikan tullen puheilla ei ollut katetta.

Kun Suomi sai kutsun Moskovaan lokakuun 1939 alkupuolella, se laittoi koko armeijansa liikekannalle. Kun lähettiläs J.K. Paasikivi monen päivän jahkailun jälkeen ehti Moskovan neuvotteluihin, Suomen armeija oli jo rajoilla. Stalin oli siitä hyvin hapan.

Taipumattomuus johti talvisotaan ja se johti jatkosotaan. Suomalaisia kuoli toisessa maailmansodassa paljon, 86 000, alueita menetettiin, mutta itsenäisyys säilyi. Virossa oli asukkaita vain kolmannes Suomen asukasluvusta, miljoonan verran. Sodan ja miehityksen aiheuttamiksi väestötappioiksi esitetään yleensä 100 000 - 120 000 henkeä (luvuissa on mukana maasta hengissä paenneita). Taipumattomuus oli pienemmän vahingon tie.

Koska baltit eivät taistelleet, kukaan ei puhunut heidän puolestaan liittoutuneiden konferensseissa, eikä heitä muistettu Pariisin rauhanneuvotteluissa. Baltian diktaattorit syöksivät maansa sekä sotaan, että puolen vuosisadan mittaiseen miehitykseen.

 

Kylmää puhetta Teheranissa

Teheranin konferenssissa marras-joulukuun taitteessa 1943 sovittiin liittoutuneiden sotatavoitteista. Marsalkka Josif Stalin, pääministeri Winston Churchill ja presidentti Franklin Roosevelt keskustelivat myös Suomesta, joka haluttiin irti sodasta. Pöytäkirjan mukaan keskusteluissa ei vaadittu Suomen antautumista, vaan lähtökohtana oli Suomen säilyminen itsenäisenä. 1)

Baltteja kohdeltiin toisin. Heidän kohtalostaan keskustelivat Roosevelt ja Stalin kaksistaan, istuntojen väliajalla. Pekka Visurin suomentaman pöytäkirjan mukaan:

Roosevelt: Yhdysvalloissa saattaa nousta esille kysymys Baltian maiden liittämisestä Neuvostoliittoon, ja nähdäkseni yleinen mielipide pitää silloin toivottavana, että joskus tulevaisuudessa näiden tasavaltojen kansojen mielipide tähän kysymykseen jollain lailla tulisi esille. Siksi toivon, että marsalkka Stalin ottaisi tämän toivomuksen huomioon. Minulla henkilökohtaisesti ei ole mitään epäilystä sen suhteen, että näiden maiden kansat yhtä yksimielisesti äänestäisivät liittymisestä Neuvostoliittoon, kuin tapahtui vuonna 1940.

Stalin: Liettualla, Virolla eikä Latvialla ei ollut autonomiaa ennen Venäjän vallankumousta. Tsaari oli silloin Yhdysvaltojen ja Englannin liittolainen, eikä kukaan esittänyt kysymystä näiden maiden irrottamiseksi Venäjästä. Miksi siis tämä kysymys esitetään nyt?

Roosevelt: On kysymys siitä, ettei yleinen mielipide tunne historiaa. On tarpeen kertoa marsalkka Stalinille Yhdysvaltojen sisäisestä tilanteesta. Ensi vuonna Yhdysvalloissa on vaalit. En haluaisi olla ehdokkaana, mutta sodan jatkumisen vuoksi olen ehkä pakotettu niin tekemään. Amerikassa elää kuusi tai seitsemän miljoonaa puolalaisperäistä kansalaista, enkä halua menettää heidän ääniään. Olen marsalkka Stalinin kanssa samaa mieltä, että meidän täytyy perustaa uudelleen Puolan valtio, eikä minulla siksi ole mitään vastaväitteitä siihen, että Puolan rajoja siirretään idästä länteen, aina Oderille asti, mutta poliittisista syistä en kuitenkaan voi nyt osallistua tämän asian ratkaisuun. Olen siis marsalkka Stalinin kanssa samaa mieltä, mutta toivon että hän käsittää, miksi en voi täällä Teheranissa enkä myöskään ensin keväänä ottaa siihen julkisesti kantaa.

Stalin: Ymmärrän sen kuultuani Rooseveltin selityksen.

Roosevelt: Yhdysvalloissa elää myös liettualaisia, latvialaisia ja virolaisia. Tiedän, että Liettua, Latvia ja Viro olivat ennen ja myös äskettäin osa Venäjää, ja kun Venäjän armeija jälleen marssii näihin maihin, en tule sen vuoksi aloittamaan sotaa Neuvostoliittoa vastaan. Mutta voi käydä niin, että yleinen mielipide vaatii siellä pidettäväksi kansanäänestyksen.

Stalin: Liettuan, Latvian ja Viron kansat tulevat saamaan monia tilaisuuksia ilmaista tahtonsa.

Roosevelt: Se olisi minulle hyödyllistä.

Stalin: Se ei luonnollisestikaan tarkoita, että kansanäänestykset näissä maissa tapahtuisivat kansainvälisessä valvonnassa.

Roosevelt: Ei tietenkään. Olisi hyödyllistä, että sopivassa tilaisuudessa julistettaisiin näissä maissa pidettävän aikanaan vaalit.

Stalin: Luonnollisesti voimme tehdä niin. 2)

Se oli kyynikkojen keskustelu. Reaalojen keskustelu, jos lainataan Osmo Soininvaaran lempitermiä. Roosevelt ei ollut niin huonosti informoitu, kuin keskustelusta voisi päätellä. Hän tiesi, yhtä hyvin kuin Amerikan yleinen mielipide, Neuvostoliiton kaapanneen v. 1940 vallan kaikissa Baltian maissa, aseilla uhaten, pystyttäneen niissä nukkehallitukset ja liittäneen maat pakolla osaksi Neuvostoliittoa. Ratkaisevaa oli, etteivät baltit olleet taistelleet vastaan. Eivät olleet pitäneet kiinni, viitatakseni presidentti Sauli Niinistön äskeiseen lausuntoon.

Toisen maailmansodan opetus pätee yhä vuonna 2014. Elleivät maa ja sen kansalaiset itse puolusta itsenäisyyttään ja oikeuksiaan, ei niitä puolusta kukaan muukaan. Ei EU, ei Nato, eikä Venäjä. Augustin Ehrensvärd hakkautti saman asian kiveen, Suomenlinnan Kuninkaanportin viereen: "Jälkimaailma, seiso täällä omalla pohjallasi äläkä luota vieraaseen apuun".

LÄHTEITÄ:

1) Pekka Visuri: Mannerheimin ja Rytin vaikeat valinnat. Suomen johdon ratkaisut jatkosodan käännekohdassa. Docendo 2013. Liite 1, ss. 291-295. Kts. sen lähteet.

2). Emt. Liite 2, ss. 296-297. Kts. sen lähteet.