Parinkymmenen päätoimittajan vetoomus "Luotettavan median puolesta" on oikealla asialla, mutta purematta ei sitäkään kannata nielaista.
Netissä riehuvat vihasivustot ovat vastenmielinen riesa. Niillä ei ole mitään tekemistä tiedonvälityksen kanssa, vaan tahallinen valehtelu on sivustojen väsääjien perustyökalu. Valemediat. kuten vetoomus niitä nimittää, terrorisoivat toimittajia ja muita kansalaisia henkilöön käyvällä mustamaalauksella. Iljettävintä onkin täysin tietoinen pyrkimys mobilisoida laaja vaino kohteeksi valittua vastaan. Alleviivaan tämän tapahtuvan terroristisessa tarkoituksessa, tavoitteena "on aiheuttaa vakavaa pelkoa väestön keskuudessa". Vahingot yhteiskunnalle ovat valtavat, jos ja kun esimerkiksi tutkijat vetäytyvät yhteiskunnallisesta keskustelusta vainon vuoksi.
Olen siis valemedioista / vihasivustoista päätoimittajien kanssa täysin samaa mieltä. Silti tässä vetoomuksessa jokin vähän tökkii.
Helsingin Sanomien päätoimittaja Kaius Niemi totesi 1.3 radion Ykkösaamussa: "On pidettävä oma tontti puhtaana, jottei valemedioille jää tilaa". Oikein, Niemi on asian ytimessä. Yhdenkään vetoomuksen allekirjoittaneen 22 päätoimittajan oma tontti ei nimittäin ole puhdas.
"Sitoudumme oikeisiin tietoihin perustuvaan ja merkitykselliseen journalismiin," päätoimittajat vakuuttavat. Myös Ilta-Sanomien päätoimittaja Tapio Sadeoja, jonka lehden nettisivujen pääotsikoita oli 2.3: "Janna Hurmerinnasta eroava Juno sai tuomion huumausainerikoksesta". En ollut aiemmin kuullutkaan näistä ihmisistä, mutta varmaan he ovat merkittäviä yhteiskunnallisia toimihenkilöitä, koska artikkeli käy tunnollisesti läpi "Junon" sinällään yhdentekeviä pikkurikoksia vuosien varrelta. Tiedot voivat olla oikeita, mutta suvaitsen suuresti epäillä saaneeni nauttia merkityksellisestä journalismista. Joku saattaisi jopa kysyä, miten tuo eroaa vihaurakoitsija Ilja Janitskin äskettäisestä Ylen toimittajaa lokaavasta törkyjutusta. No, tyylilajissa on sentään eroa.
"Otamme jatkossakin vastuun julkaisemistamme uutisista ja niiden oikeellisuudesta ja vastaamme myös toimitustemme tekemistä virheistä ja niiden korjaamisesta," päätoimittajat lupaavat. Se on hienoa. Se on hienoa silloin kun niin tapahtuu, mutta kuinka usein niin todella tapahtuu? Milloin esimerkiksi Turun Sanomat ja STT korjaavat virheensä ns. hihamerkkijutussa, josta Ylioppilaslehti juuri tänään ansiokkaasti muistutti? 1) Tästä journalismin fiaskosta tulee huhtikuussa kuluneeksi neljä vuotta.
Otan "luotettavan median" oikeista tiedoista ja virheiden korjaamisesta esimerkkejä sellaisilta elämänaloilta, jotka satun tuntemaan erittäin hyvin.
Kauanko kesti korjata Jemen-myytti?
Sekä ammunnanharrastajat, että sen fanaattiset vihaajat tietävät Jemen-myytin. Muistattehan tämän kaikissa luotettavissa medioissa moneen kertaan toistetun mantran: "Suomessa on siviileillä kolmanneksi eniten ampuma-aseita maailmassa, heti USA:n ja Jemenin jälkeen". Väite on emävale. Se oli täysin harkiten luotu ja levitetty huijaus. Tiedättekö kauanko valtamedialta kesti korjata väärä tietonsa? Minä sen tiedän, päivän tarkkuudella.
Sveitsiläiset tutkijat lanseerasivat valheen 29.8.2007. He olivat tekaisseet, todennäköisesti suomalaistilauksesta Suomeen liki miljoona olematonta ampuma-asetta, puolet lisää todellisen luvun päälle. Vaikka sisäministeriö lähetti medialle heti samana päivänä vastineen ja oikeat tiedot, sitä ei mediassa juuri noteerattu.
Vasta 1.6.2012 julkaistiin yliöartikkelini, jossa selostin huijauksen synnyn. Kunnia julkaisusta kuuluu Aamulehdelle. 2) Sen perusteella aiheeseen tarttuivat myös Journalistin silloiset toimittajat Jessikka Aro ja Meri Valkama, mitä suuresti arvostan (valitettavasti en voi linkittää heidän kirjoituksiaan, sillä Journalistin nettiarkistosta on poistettu kaikki ennen vuotta 2014 julkaistu aineisto). Näin Jemen-myytti romahti.
Virheen korjaaminen kesti 4 vuotta 9 kuukautta ja 4 vuorokautta! Tosiasiassa se kesti useimmilta paljon kauemmin, sillä virhettään ei ole korjannut mikään muu media kuin Aamulehti. Muut vain lakkasivat vaivihkaa käyttämästä sveitsiläisvalhetta. Sitä ennen sitä levitettiin tehokkaasti, erityisesti vv. 2009-2011, kun eduskunnassa väännettiin kättä ampuma-aselain muuttamisesta.
Kansanedustaja Erkki Tuomioja valehteli viime joulukuussa omassa blogissaan EU:n komission ajamasta asedirektiivistä. 3) Eihän se yhtä ruokotonta ollut kuin ministeri Alexander Stubbin valehtelu eduskunnan edessä hallintarekisteristä, mutta olisi kuitenkin ollut messevää ottaa ex-ulkoministeri ja muutoinkin tunnettu poliitikko kiinni huijaamisesta. Tehtiinkö Kaius Niemen tontilla niin? Ei, siellä kopioitiin Tuomiojan valheet lehden pääkirjoitukseksi.
Nämä eivät ole satunnaisia esimerkkejä. Ampuma-aseet ja ampuma-harrastus ovat aiheita, joista vetoomuksen allekirjoittaneesta 22 mediasta 21 levittää jatkuvasti perättömiä väitteitä. Vastineita on hyvin työläs saada läpi edes lehtiin, sähköisistä medioista puhumattakaan. Lisää esimerkkejä.
Turun Sanomat julkaisi 29.4.2011 hälyjutun "Ennätysmäärä deaktivoituja aseita pimeillä markkinoilla / Suomesta pyöritetään aseiden kansainvälistä salakauppaa". Artikkeliin haastateltu Poliisihallituksen asehallinnon ylitarkastaja Reima Pensala väitti aseseppien yleisesti muuntavan deaktivoituja eli romutettuja aseita toimintakuntoisiksi. Pensala siis väitti luvanvaraisen ammatin harjoittajien, satojen aseseppien syyllistyvän yleisesti, suunnilleen rutiininomaisesti törkeisiin ampuma-aserikoksiin. Väite on niin huima, että toimittajankin olisi pitänyt se sellaiseksi ymmärtää, ja siksi vaatia Pensalaa esittämään väitteelleen näyttö. Turun Sanomat olisi voinut esimerkiksi vaatia ylitarkastajalta tuollaisten rikosjuttujen diaarinumerot. Kyllä ne Pensalalta olisivat löytyneet. Hän olisi voinut kirjoittaa ne tikkuaskin takakanteen. Ne molemmat.
STT laati 21.1.2013 samanlaisen hälyjutun, jonka monet luotettavat mediat julkaisivat. Tällä kertaa Pohan ylitarkastaja Reima Pensala valehteli varastettujen aseiden määrän 10 kertaa todellista suuremmaksi, ja väitti kuolinpesien pimittävän yleisesti ampuma-aseita. "Kuolinpesät ovat rehellisiä, poliisi ei", kirjoitin blogissani, jossa ruodin jutun virheet. 4) STT olisi voinut tarkistaa tiedot aivan samalla tavalla kuin minä tein, mutta se ei tarkistanut mitään.
Ylen nettisivuilla julkaistiin 29.12.2015 suomenkielinen versio Yle Newsin toimittaja Sam Kingsleyn artikkelista "Metsästykseen vedotaan, toisiamme tapetaan". Kingsleyn missio oli sama kuin Erkki Tuomiojalla, edistää EU:n komission asedirektiiviä, ja kuten Tuomiojalla, kaikki faktat olivat täysin hukassa. Kaikki olisi ollut tarkistettavissa, mitään ei tarkistettu, vaan Yle valehteli koko englantia taitavalle maailmalle. 5)
Kun tällaisia vedätyksiä löytyy "luotettavan median" jäljiltä määrättömästi, kysymys ei ole satunnaisista mokista. Ne näyttävät linjavalinnalta: ampumaharrastuksesta ja asepolitiikasta saa, ehkä jopa kuuluukin levittää perättömiä väitteitä. Missiona näyttää olevan demonisoida harrastus ja harrastajat. Miten tämä eroaa valemedian harjoittamasta demonisoinnista?
Ampuma-aseluvan haltijoita on sisäministeriön mukaan 650 000. Se on luokkaa 15 prosenttia äänioikeutetuista kansalaisista. Kun tällaisen joukon asioista on "luotettavan median" mukaan lupa, ellei peräti velvollisuus valehdella mitä sielu sietää, ja paljon se sietää, niin kaikella kunnioituksella, kyllä minä hieman ivallisesti suhtaudun vetoomuksen väitteeseen: "Sitoudumme oikeisiin tietoihin perustuvaan ja merkitykselliseen journalismiin". Toki, jos se on lupaus paremmasta huomisesta, niin oikein hyvä.
Media vaikenee poliisin mielivallasta ja rikoksista
Perättömät asejutut risteävät toisen suomalaisen median mustan aukon kanssa. Se on median ja poliisin epäterve suhde.
Suomessa aseasioissa kaikkein epäluotettavin lähde on Poliisihallituksen asehallinto. Edellä pariin kertaan siteeraamani ylitarkastaja Reima Pensalan nimi haastateltavana on lähes varma vinkki siitä, ettei artikkeli pidä kutiaan. Poliisi on ylipäänsä epäluotettava tietolähde. 36 vuoden oikeustoimittajakokemukseni nojalla väitän, että kaikista viranomaisista juuri poliisi on keskimäärin kaikkein epäluotettavin, syyttäjien ohella. Totta kai on rehtejä ja luotettavia poliiseja, heitå on paljon, mutta keskimäärin poliisi ja syyttäjät ovat kaikkein epäluotettavimpia viranomaisia. Silti juuri poliisien ja syyttäjien väitteet media useimmin jättää kokonaan tarkistamatta. Myös silloin kun se olisi mahdollista.
Käsitys suomalaisesta poliisista nuhteettomana joukkona on katteeton myytti. Se perustuu osin poliisin taitavaan propagandaan, mutta silti se on luotu nimenomaan mediassa ja median toimesta. Ehkäpä siksi suurin osa suomalaismediaa vaikenee poliisien ja syyttäjien pimeästä puolesta, siitä ettei niiden toimintaa useinkaan ohjaa laki, vaan hyvin suurelta osin mielivalta ja varsin usein rikollinen tahto.
Suomalaisen yhteiskunnan pahin korruptio-ongelma on poliisien ja syyttäjien toisilleen takaama syytesuoja. Valtakunnansyyttäjänvirasto estää poliisien virkarikoksen tutkinnan, syyllistyen rikokseen, virka-aseman väärinkäyttämiseen. Silloin kun kansalainen jaksaa tehdä rikosilmoituksen syyttäjistä, poliisi estää sen tutkinnan. Se on suljettu kierto perhepiirissä. Tästä tiedosta luotettava media tiukasti vaikenee, vaikka oikeustoimittajat sen yleisesti tuntevat. Myytti nuhteettomasta poliisista on luotu erityisesti tällä vaikenemisella.
Korruption keskus on valtakunnansyyttäjänvirasto, koska juuri se estää virkavallan virkarikosten tutkinnan. Toimittajat eivät kuitenkaan ota yhteen valtionsyyttäjien kanssa, vaan ottavat heidän kanssaan yhdessä.
Kaikkein tärkein yksittäinen henkilö korruption ylläpidossa on apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalske. Tonttinsa puhtaudesta huolestunut päätoimittaja Kaius Niemi voisikin kysyä oikeustoimittajiltaan, miksi he istuvat Kalskeen kanssa drinkillä, eivätkä tutki tämän rikoksia.
Aineistoa Jorma Kalskeen rikoksista löytyy tältä sivustolta.
Poliisille valtaa syvässä hiljaisuudessa
Valtamedian vaikeneminen oleellisista asioista on se tavallisin syytös, jolla vihasivustojen oikeutusta koetetaan perustella. Suuri osa vaikenemisväitteistä on roskaa, vihasivustojen valheita. On tietysti totta, että media vaikenee joukkoraiskauksista joita ei ole koskaan tapahtunut, mutta juuri niin kuuluu tehdäkin. Muun muassa siinä on ero median ja vihasivustojen välillä.
Vaikka vihasivustoja ei tietenkään perustele yhtään mikään, niin vaikenemisväitteessä sinällään on myös perää. Pysytäänpä poliisiteemassa.
Keväällä 2011 eduskunta hyväksyi, vaalikauden melkein viime töinään poliisi-, esitutkinta- ja pakkokeinolakien uudistuksen. Se merkitsi poliisin valtuuksien, erityisesti salaisten valtuuksien erittäin mittavaa laajentamista, suurinta sitten II maailmansodan. Missä oli julkinen keskustelu ennen lakien hyväksymistä? Vetoomuksen allekirjoittaneet mediat vaikenivat kahdella kielellä.
Vuonna 2014 eduskunnan käsittelyssä oli poliisin märkä uni, anonyymien todistajien tuominen oikeudenkäynteihin, huterien syytteiden tueksi. Hyvin syvälle oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin perusperiaatteisiin kouraiseva muutos vietiin läpi käytännössä kokonaan ilman julkista keskustelua. Median vaikeneminen oli täysin tietoista, sen testasin itse. Päätoimittajien vetoomuksessa on useita medioita, joille tarjosin aihetta. "Ei me nyt tähän puututa", totesi yksi päällikkötoimittaja. "Et voi kiistää, että poliisi tarvitsee tällaisen", uhosi toinen päällikkötoimittaja, joka tavan mukaan ei ollut perehtynyt lakiesitykseen lainkaan.
En suinkaan kuvittele, että mediat olisivat keskenään sopineet vaikenemisesta; ainakin se on hyvin epätodennäköistä. On vain yleinen tauti, että toimittajat mieltävät olevansa poliisin pikku apulainen ja reservi, eivät vahtikoira joka valvoo myös poliisin erittäin laajaa, ja kansalaisia välittömästi kouraisevaa vallankäyttöä. Niinpä poliisin uusia valtuuksia kannatetaan toimittajakunnassa usein pelkkänä selkäydinreaktiona. Ilman mitään ymmärrystä ja analyysiä siitä mitä 20 vuotta käynnissä ollut, systemaattinen salaisen poliisitoimen rakentaminen merkitsee kansalaisten oikeusturvalle ja oikeusvaltiolle.
Eivät suinkaan kaikki toimittajat näin toimi, mutta hyvin monet, hyvin usein ja jotkut aina.
Terrorisointi - toimittajat kohteina ja tekijöinä
"Tuemme yksittäisiä journalisteja, jotka työnsä vuoksi joutuvat parjauskampanjoiden kohteeksi. Emme salli, että journalisteja vaiennetaan painostamalla," kirjoittavat päätoimittajat. Olikin jo korkea aika. Toimittajien painostaminen ei nimittäin ole mikään uusi innovaatio, eikä vain valemedioiden keksintö. Suomessa tuskin on yhtään toimitusta, joita yritykset eivät olisi painostaneet; ja tokkopa on yhtään toimitusta, jossa ei painostuksen edessä olisi ainakin joskus taivuttu. Isommissakin kysymyksissä kuin Jorma Ollilan pullohartijoiden piilottamiseksi.
Eivätkä yritykset ole olleet ainoita toimittajien painostajia. Sitä harrastavat myös luotettavien medioiden toimittajat.
Viime vuoden kesäkuun 23.päivä Euroopan ihmisoikeustuomioistuin tuomitsi Suomen valtion sananvapauteni loukkaamisesta. EIT totesi minulla olevan oikeus arvostella Ylen MOT-toimittaja Martti Backmanin journalistisia tekeleitä. Sehän on itsestään selvää, mutta poliisi, syyttäjät ja Helsingin hovioikeus ynnä Ylen herra Backman kiistivät itsestään selvyyden. Se oli Suomen 19. sananvapaustuomio - niitä on kaksi kertaa enemmän kuin muilla Pohjoismailla yhteensä - ja minun toinen EIT-voittoni. Edellisen kerran pieksin Suomen valtion EIT:ssä 6.7.2010. Sillä kertaa sananvapauteni kiistivät poliisit, syyttäjät, Helsingin käräjä- ja hovioikeus, toimeksiantajanaan Mannerheimin lastensuojeluliitosta pois potkittu juristi, "lapsiasiamies" Helena Molander; Ylen Backmanin pitkäaikainen yhteistyökumppani.
EIT:n juhannuksen kunniaksi antama tuomio toivon mukaan päätti Ylen toimittajien minuun toistakymmentä vuotta kohdistaman terrorin. Arvostelin 2000-luvun alussa Ylen MOT-ohjelmia, joiden piti edustaa tutkivaa journalismia, mutta joista suuri osa oli vain hutkivaa spekulointia.
Törkeimpiä olivat monet Martti Backmanin ohjelmat, joiden teossa tosiasiat olivat vain tiellä. Huijauksillaan Backman parjasi ja mustamaalasi ihmisiä - mutta lajityypillisesti oli prinsessanherkkä omiin tuotoksiinsa kohdistuneeseen kritiikkiin. Ehkä koomisin oli Backmanin yritys lavastaa professori Ilkka Hanski humpuukimaakariksi. Hanski on kansainvälisesti tunnetuimpia tutkijoitamme, joka hiljattain nimitettiin tieteen akateemikoksi. Se on korkein tieteellinen tunnustus, jonka Suomessa voi saada. Sen sijaan herra Backman on kadonnut journalismin historian roskatynnyriin.
Katkerimmaksi, pitkävihaisimmaksi ja paatuneimmaksi valehtelijaksi osoittautui MOT:n tuottajaksi noussut Matti Virtanen. Hänen alamittaisimpia MOTtejaan oli 15.9.2003 lähetetty "Ei valitusoikeutta", jossa Virtanen mustamaalasi EIT:n sihteeristön tuolloista suomalaisjäsentä Leif Bergiä. Virtasen oli yllyttänyt liikkeelle em. Helena Molander, joka oli katkera päämiehensä hävittyään kantelunsa EIT:ssä.
Molander oli tarjoillut Virtaselle tarinan, jonka mukaan hän oli ihan sattumalta tavannut Helsingissä torilla EIT:ssä työskentelevän suomalaisen lakinaisen, joka kertoi Leif Bergin hyvin aggressiivisesti määränneen EIT:n työntekijöitä, ettei Molanderin päämiehen kantelua hyväksytä. Kirjallisessa, "valaehtoisessa" lausunnossaan Molander selitti hämmentyneensä lakinaisen kertomasta niin pahoin, ettei huomannut edes kysyä tämän nimeä.
Ammattitoimittaja ei koske näin dynamiitintyhmään tarinaan pajapihdeilläkään, mutta Virtanen nielaisi sen kaikkine karvoineen. Ilmeni kuitenkin - tietenkin - ettei EIT:ssä ollut koskaan ollut töissä ketään, johon Molanderin kuvaus olisi edes etäisesti sopinut. Virtanen joutui leikkaamaan ohjelmastaan pois Molanderin haastattelun. Hän oli kuitenkin niin hurmaantunut ideastaan, oikeammin Molanderin ideasta, häpäistä Berg, että päätti häpäistä kuitenkin, vaikka evidenssi oli kadonnut. Tähän tapaan MOT toimi yleisemminkin. (Muistutan, ettei MOT:n nykyisillä toimittajilla ole mitään tekemistä tässä blogissa kerrottujen tapahtumien kanssa).
Raskauttavinta on, että Virtanen tiesi Molanderin erittäin epäluotettavaksi tietolähteeksi. Puolitoista vuotta aiemmin hän istui työhuoneessani kyselemässä Molanderista. Samalla hän kertoi Molanderin tarjonneen MOT:lle yhteistyötä töryn heittämiseksi minun niskaani. Ensin Molander oli tarjonnut kumppanuutta Backmanille, sitten Virtaselle. Molander oli muun ohella väittänyt minun olevan pedofiili, koska olin julkisesti arvostellut "lapsiasiamiehen" toilailuja. Eihän niin hienoa lasten ystävää kuin Helena Molander arvostele muut kuin pedofiilit... Vielä tuolloin Virtanen piti Molanderin toimintaa yhtä pöyristyttävänä kuin minäkin.
Virtasen ohjelman piti käsitellä kolmea lastensuojelun kentän outoa häärääjää: erästä lastenlääkäriä, joka sittemmin todettiin syylliseksi vapaudenriistoon ja passitettiin Vanhan Vaasan mielisairaalaan, Molanderia ja hänen käsikassaraansa, taparikollinen Leena Murasta, jonka spesialiteetti on väittää tuosta noin vain kansalaisia pedofiileiksi. Ohjelmasta oli kuitenkin Molander pudonnut pois, sillä Virtanen olikin ryhtynyt Molanderin aasinajajaksi. Hänestä oli tullut niin harras Molanderin ihailija, että eräässä esitutkinnassa hän väitti, ettei ole koskaan kuullut sellaisia Molanderin puheita, joista oli minulle niin yksityiskohtaisesti kertonut. Virtanen siis valehteli esitutkinnassa, todistajan asemassa, mikä on vakava rikos. 6)
Virtanen ei tiennyt minun nauhoittaneen hänen kertomansa. Viratasesta tuli hyvin katkera mies, kun nauhan olemassaolo hänelle selvisi. Virtasen mielestä oli kerrassaan törkeää tallentaa todisteita hänen epärehellisyydestään.
Tuo esitutkinta johti oikeudenkäyntiin, jossa Virtanen joutui vannomaan nauhoituksen sisällön oikeaksi. Syytetty tuomittiin, mutta hänen todennäköisen rikoskumppaninsa Helena Molanderin Virtanen valehtelullaan luultavasti pelasti syytteeltä. Se oli perin harmillista. En kuitenkaan vienyt Virtasen rikosta esitutkintaan, mikä jälkikäteen arvioiden oli minulta paha virhe. Olisin ehkä säästynyt monilta Virtasen vihakampanjoilta, jos olisin tuolloin pannut hänet seinää vasten.
Virtanen oli kuvitellut myös Berg-ohjelmansa nolon Molander-taustan pysyvän salassa. Ei pysynyt. Hankin käsiini Molanderin "valaehtoisen" lausunnon, sekä EIT:n ja Ylen välistä kirjeenvaihtoa, joissa koko fiasko paljastui. Kun esitin asiasta Virtaselle kysymyksiä, hän repesi kokonaan. Virtanen soitteli asiakaslehtieni päätoimittajille vedoten, etteivät he enää julkaisisi artikkeleitani. Siitä tuli hänelle tapa. Virtasen viimeisimmistä soitoista, joista tiedän, ei ole kovinkaan kauaa.
MOT kosti muutoinkin, leveällä rintamalla. Ari Korvola, MOT:n toimituksen esimies 2000-luvun alussa, leipoi minusta julkisesti terroristin, Backman "länsimaisen elämänmuotomme" vihaajan ja vihollisen, ja Virtanen soitteli pitkin hyväveliverkostojaan ruinaten "ettehän enää julkaise sen artikkeleita". Ja niin edelleen. Tätä terroria kesti pitkään, toistakymmentä vuotta, enkä ole vielä varma, että se olisi päättynyt EIT:n viimekesäiseen tuomioon.
Vihaurakoitsija Ilja Janitskin on äärimmäisen vastenmielinen tapaus, mutta minun tiedossani ei ole mitään hänen sellaisia vainotekojaan, joita eivät olisi tehneet myös Ylen toimittajakolmikko Martti Backman, Ari Korvola ja Matti Virtanen. Ainakin osalle puuhistaan heillä oli Ylen päällikkötoimittajien tuki.
Tekaistuihin lautakasoihinsa lopulta kompastunut Korvola toljailee nykyään Seurassa, Virtanen puuhastelee Talouselämässä ja Backman on eläkkeellä. En syytä päätoimittajavetoomuksen Ylen puolesta allekirjoittanutta Atte Jääskeläistä heidän teoistaan. Jääskeläisen kannattaisi kuitenkin viettää pieni hiljainen mietintähetki sen tosiseikan äärellä, että vielä aivan äsken hänen tontillaan työskenteli kolme ilja janitskia.
Luotettavia vai ei?
Esimerkkini tapauksista, joissa media tehtailee perättömiä väitteitä eikä niitä korjaa, ja isoista asioista joista se vaikenee, ovat niiltä yhteiskunnan aloilta jotka tunnen hyvin, paremmin kuin nuo 22 päätoimittajaa yhteensä. Ei ole mitään perustetta olettaa, ettei samaa ilmenisi myös muilla aloilla.
Tänään aamuteellä seuranani oli saksalaisen taloustoimittaja Ulrike Herrmannin tavattoman mielenkiintoinen artikkeli "Ennennäkemätön eurokriisi", Diplon eli Le Monde diplomatigue & Novaja Gazetan numerossa 1/2016. Se asettaa eurokriisin aivan erilaiseen valoon, kuin suomalainen valtamedia. Vaikka artikkeli ei käsittele nimenomaan Suomea, sen pohjalta voi vetää suoraan johtopäätöksiä myös meillä niin muodikkaan "säästetään, säästetään" -talouslinjan mielekkyydestä. "[S]inänsä varsin pientä kriisiä hoidetaan niin katastrofaalisen huonosti, että se saattaa johtaa kaikkien aikojen suurimpaan lamaan", Herrmann päättää artikkelinsa.
En tiedä kuinka oikeaan Herrmann osuu, tämä ei ole minun erikoisalaani. Artikkeli on kuitenkin kattava, hyvin argumentoitu ja looginen. Sitä samaa en aina voi sanoa 22 suomalaismedian eurokriisiarvioista. Vika voi tosin olla ainakin osin minussa. Ehkäpä olen lukenut asiasta liian vähän, kuten varmaan olenkin. Arvelen kuitenkin, että ainakin on jotain oleellista jäänyt katveeseen medialta, jossa jokainen nojaa samaan kouralliseen asiantuntijoita ja toistaa suunnilleen samoja väitteitä.
Kaikista näistä ja monista muista puutteista huolimatta totean, että allekirjoittajat edustavat laatumedioita, ja niitä on paljon muitakin. Ne ovat kaukana täydellisistä, mutta ne ovat parasta mitä meillä on. Ja niitä on syytä tukea. Tilata niitä. Pelkällä pyhällä hengellä ei kirjoiteta edes tarinoita pyhästä hengestä.
Valemediat / vihasivustot eivät ole vaihtoehto millekään muulle kuin asialliselle keskustelulle, hyville tavoille ja säädylliselle elämälle. Mihinkään, mitä niiltä lukee ei voi luottaa, eikä niillä siten ole mitään positiivista merkitystä. Ne ovat yksinomaan häiriköitä, pahimmillaan silkkaa saastaa.
Päätoimittaja Kaius Niemen toteamus on kuitenkin äärimmäisen tärkeä: "On pidettävä oma tontti puhtaana, jottei valemedioille jää tilaa". Median puutteet ja virheet ovat osaltaan luoneet markkinarakoa valemedioille, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Tosin nämä puutteet eivät selitä koko ilmiötä. Osa ihmisistä haluaa uskoa valemedioiden öyhötystä, vaikka sisimmässään tietävät niiden näytön olevan pakkasella. Osa yksinkertaisesti haluaa valehdella niistä, joista ei pidä.
Pitää myös alleviivata, että netissä julkaistaan tavattoman paljon erinomaista aineistoa, ohi ja yli perinteisten medioiden. Esimerkiksi perustuslaista kiinnostuneille Perustuslakiblogi on tärkeämpi lähde kuin median sivut. Työttömien orjatyöllistämisestä ja vastaavista kummajaisista on Uuninpankkopoika Saku jakanut blogeissaan enemmän tietoa kuin koko perinteinen media yhteensä. 7)
Näitä riittää ja juuri sitä on se aito vapaus, jota netti on elämäämme tuonut.
Pari vinkkiä päätoimittajille
Valemediat / vihasivustot ovat siis roskaa, mutta aivan puhtaita eivät ole myöskään median omat tontit. Mitä tehdä? Pari ehdotusta.
1) Tehkää parannus. Olette tehneet isoja virheitä. älkää tehkö enää. Ottakaa opiksi. Pankaa toimittajat kirjoittamaan totta myös niistä asioista, joista he itse eivät pidä. Peratkaa katveet pois.
2) Vetoomuksilla on paikkansa, mutta satsatkaa rikosilmoituksiin. Jättäkää kaikista tietyn törkeystason ylittävistä kunnian ja yksityisyyden loukkauksista, sekä uhkailusta ja vainoamisesta rikosilmoitus. Tulette kylläkin huomaamaan olevan silkkaa mielivaltaa mitä poliisi tutkii, mitä ei, mutta pankaa poliisit ja syyttäjät lujille. Sehän on muutoinkin median ydintehtäviä. Me olemme olemassa siksi, että valvomme valtaa! Samalla kun vihasivustot pannaan kuriin, voidaan siivota myös poliisien ja syyttäjien Augeiaan tallit.
Vihaurakoitsija Ilja Janitskin urakoi Espanjassa. Mikään ei tietääkseni estä tekemästä rikosilmoituksia myös sinne. Sehän on rikospaikka. Vihaterroristit kannattaa saartaa joka puolelta.
LÄHTEITÄ JA LISÄTIETOJA:
1) http://ylioppilaslehti.fi/2016/03/natsi-eli-kuinka-helena-eronen-kertoi-...
2) http://www.aamulehti.fi/Kotimaa/1194745579331/artikkeli/puheenaihe+suome... 3) http://www.mikkoniskasaari.fi/node/219
4) http://www.mikkoniskasaari.fi/node/151
5) http://www.mikkoniskasaari.fi/node/220
6) Esitutkintapöytäkirja 6070/R/108965/02, s. 17 (Helsingin poliisilaitos)
7) http://www.image.fi/uuninpankkopoika-saku-timonen
8) Päätoimittajien vetoomus 1.3.2016. http://dynamic.hs.fi/2016/paatoimittajat/