Valtakunnansyyttäjänviraston tärkein tehtävä on estää poliisien ja syyttäjien virkarikosten tutkinta. Tosin lainsäätäjä ei määritellyt sen tehtäviä näin, vaan aivan päinvastoin. Käytäntö on läpeensä korruptoituneen viraston oma luomus.
Kun virasto nyt on niin ylen innostunut Ulvilan kuukausi kuukaudelta oudommaksi muuttuvan murhajutun tutkinnan alkupäässä tehdyistä virkarikoksista, väitetyistä virkarikoksista, ei kannata ostaa syyttäjien tarinoita ihan noin vain.
VKSV:n jahtaama rikoskomisario Juha Joutsenlahti on kertonut julkisuuteen, että häntä epäillään virka-aseman väärinkäyttämisestä vuosien takaisessa tunnistamistilaisuudessa. Tuolloin epäiltynä oli eräs näyttelijä, joka myös vangittiin. Hän osoittautui sittemmin syyttömäksi, ja vapautettiin.
En tiedä, onko tunnistamistilaisuudessa toimittu virheellisesti, moitittavasti tai peräti rikollisesti, kuten tutkintaa johtava valtionsyyttäjä siis ilmeisesti väittää. Sen sijaan on notorinen asia, että Suomessa poliisin järjestämät tunnistukset ovat lähes järjestään täysin kelvottomia. Tunnistusrivejä käytetään harvoin, ja jos käytetään, rivissä on yksi pieni musta mies kuuden salskean vaalean miehen joukossa; jos epäillystä annetut tuntomerkit ovat pienikokoinen musta mies. Yleensä tunnistusta tarjotaan yhdestä ainoasta valokuvasta, ja tällaisen tunnistuksen arvo on noin nolla.
Aiheesta oli muuten äskettäin ansiokas artikkeli Alma Median lehdissä (kts. esimerkiksi Kainuun Sanomat 9.7.2012 ss. A8-9).
Jos Joutsenlahti on töpeksinyt tunnistustilaisuudessa peräti rikollisella tavalla, niin mikäpäs siinä, pannaan komisario oikeudelliseen vastuuseen. Samalla kuitenkin pitää panna esitutkintaan ja syytteeseen ne kymmenet elleivät sadat tutkinnanjohtajat, joiden surkeiden tunnistamisjärjestelyiden vuoksi on arpapeliä, onko syytteessä tekijä vai täysin sivullinen. Joka ainoa vuosi.
Näin ei tietenkään tehdä. Vain sellainen joka uskoo joulupukkiin, pääsiäispupuun ja hammaskeijuun, siis kaikkiin kolmeen, uskoo VKSV:n kantavan myöskään Ulvilan tapauksessa huolta poliisin toiminnan laillisuudesta. VKSV ei torju, vaan aktiivisesti edistää poliisien ja syyttäjien rikollisuutta.
On aika ilmeistä, mistä komisario Joutsenlahden vainoamisessa on kysymys.
Anneli Auerin murhasyyte kaatui hovioikeudessa muun ohella teknisen tutkinnan tuottamiin todisteisiin. Ne osoittavat vahvasti ulkopuoliseen tekijään. Tämä on niin ylitsepääsemätön asia, että valituslupaa korkeimmasta hakiessaan syyttäjät joutuivat turvautumaan jopa tarinoihin saatananpalvonnasta ja "asiantuntijaan", kyläoriginelliin, joka uskoo lihaksitulleen, karvaisen Saatanan vaeltelevan maailmassa ja vokottelevan perheenäitejä murhaamaan miehensä. Sellainen varmaan norkoili myös Ulvilan ostoskeskuksella.
Syyttäjät ovat myös ryhtyneet väittämään, ainakin vahvasti vihjailemaan, että perheen lapsista vanhin,silloin 9-vuotias tyttö, olisi osallistunut murhaan yhdessä äitinsä kanssa. Sehän on tosi uskottavaa se. Poliisin ja syyttäjien "näyttö" tästä on se, ettei tyttö ole suostunut peruuttamaan havaintoaan talossa olleesta vieraasta miehestä.
Poliisien ja syyttäjien on vaikea ymmärtää tällaista jääräpäisyyttä, sillä rikosjutuissa käytetään todistajina hyvin paljon poliiseja. He kyllä valehtelevat notkeasti aina sen mukaan, kuin tutkinnanjohtaja ja syyttäjä toivovat.
Kun tekninen näyttö on ylivoimainen este Auerin syyllisyydelle, on mustattava tekninen näyttö. On saatava ensimmäinen tutkinnanjohtaja näyttämään täysin epäluotettavalta ja mielellään rikolliselta, jotta syyttäjät voisivat yrittää syöttää korkeimmalle oikeudelle tarinaa, jonka mukaan teknistä näyttöä ei pitäisi ottaa huomioon ollenkaan, koska tutkinta oli tehty niin huonosti.
Palautan muutamalla esimerkillä mieliin, miten valtakunnansyyttäjänvirasto suhtautuu poliisien ja syyttäjien virkarikoksiin.
Helsingin poliisilaitoksen lupayksikön ylikonstaapeli Markku Hakamäki ja tarkastaja Jukka Kaski yrittivät kahteen otteeseen lavastaa erään asekauppiaan syylliseksi ampuma-aserikoksiin, joita ei ollut olemassakaan. Hakamäki teki tahallaan väärät ilmiannot, ja molemmat valehtelivat todistajina kauppiaan ostaneet luvattoman aseen. Toisella kerralla he valehtelivat kauppiaan myyneen luvattoman aseen, ja Hakamäki tuki lavastusta väärentämällä aseen hallussapitolupaan myyjäksi tuon asekauppiaan. Helsingin keskustan poliisipiirissä tutkija Raija Isojärvi ja komisario Outi Petersohn osallistuivat lavastukseen sallimalla Hakamäen ja Kasken valehdella kuin turkkilaiset huorakauppiaat.
Saman poliisilaitoksen saman poliisipiirin rikoskomisario Petri Juvonen väärensi esitutkintapöytäkirjan pistämällä paperisilppuriin poliisille toimitetun rikosilmoituksen ja sen liitteinä olleet kymmenet todisteet. Tämän jälkeen Juvonen valehteli ettei poliisille ole toimitettu todisteita epäilysten tueksi, joten esitutkintaa ei tehdä. Kysymys oli espoolaisten kihlakunnansyyttäjien Tom Ifströmin ja Erkki Huhtalan epäillyistä rikoksista. Juvosen rikokseen osallistui hänen esimiehensä, ylikomisario Juha Vuorisalo, joka hyväksyi väärennöksen.
Espoon poliisilaitoksen rikoskomisario Timo Seppälä ja rikosylikonstaapeli Jan Sinerkari (os. Lahtinen) väärensivät tutkintailmoituksen, voidakseen aloittaa esitutkinnan lehtiartikkelista, josta kukaan ei ollut rikosilmoitusta tehnyt. Rikoksellaan Seppälä ja Sinerkari edistivät ammattihäirikkö Leena Murasen rikosuraa; tämä Espoon poliisin paras kaveri on tuomittu noin 10 kertaa hänen valehdeltuaan syyttömiä seksuaalirikollisiksi. Seppälän ja Sinerkarin esimies, rikosylikomisario Jarmo Pitkäniemi hyväksyi alaistensa rikokset, sen sijaan että olisi ryhtynyt niiden vuoksi niihin toimiin, joihin laki hänet velvoittaa.
Kaikissa näissä tapauksissa poliisi on toiminut täysin moitteettomasti ja lain mukaisesti, valehtelee apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalske. Kalske käyttää järjestelmällisesti virka-asemaansa törkeästi väärin estäen poliisin ja syyttäjien virkarikosten tutkinnan. Niin käyttävät myös ne valtionsyyttäjät, jotka Kalskeen päätökset esittelevät. Arvioni mukaan enemmistö valtionsyyttäjistä on syyllistynyt virka-asemansa väärinkäyttöön.
Myös kaikista näistä Jorma Kalskeen virkarikoksista on jätetty rikosilmoitukset, ja niiden kaikkien tutkinnan ovat estäneet poliisit. Valehdelleet vuorostaan, ettei asiassa ole rikosta, tai sitten - tämä on viimeisintä muotia - poliisit "hukkaavat" Kalskeesta ja valtionsyyttäjistä jätetyt rikosilmoitukset.
Nämä esimerkit ovat vain mitätön osa valtakunnansyyttäjänviraston harjoittamasta ja ylläpitämästä rikollisuudesta. Käytän näitä esimerkkejä, koska niistä löytyy näiltä sivuilta lisää aineistoa.
Koska VKSV toimii yleensä ja systemaattisesti näin, on se mahdollisuus, että siellä oikeasti olisi havaittu Ulvila-tutkinnassa olevan syytä epäillä virkarikosta, ylivoimaisesti epätodennäköisin vaihtoehto.
Case Anneli Auer on muuttunut täysin mahdottomaksi. Aivan riippumatta siitä kuka tappoi Ulvilassa vuonna 2006, poliisien ja syyttäjien toiminnassa ei ainakaan vuodesta 2009 lähtien ole kaikki ollut kohdallaan, jos on yleensä yhtään mikään. Oikeusvaltion uskottavuus edellyttää, että vyyhteen saadaan selvyys. Sen hankkiminen olisi tehokkainta aloittaa tarttumalla valtakunnansyyttäjänviraston rikollisuuteen.