Olisiko talvisota vältetty, jos Viron diktaattori Konstantin Päts ei olisi luovuttanut omaa maataan Neuvostoliitolle, vieden samalla tuhoon myös Latvian ja Liettuan?
Viron armeijan ylipäällikkö, kenraali Johan Laidoner matkusti joulukuun 1939 alussa Moskovaan marsalkka Kliment Vorosilovin vieraaksi. Joulukuun 11. kallistuttua iltaan, eräällä monista kosteista juhlaillallisista Josef Stalin nousi ylös todeten, ettei siihen maljaan, jonka hän nyt kohottaisi, ollut pakko yhtyä: "Se joka ei tahdo, se ei juo." Stalinin maljapuhe oli lyhyt: "Minä juon Suomen kansan terveydeksi". 1)
Piruiliko Stalin suomalaisille, vai virolaisille?
Tuona päivänä Suomen ja Neuvostoliiton välistä talvisotaa oli käyty 12 vuorokautta. Karjalan Kannaksella puna-armeija oli kauttaaltaan pysäytetty suomalaisten pääpuolustuslinjalle. Sen Taipaleenjoella, jonka yli puna-armeija ei II maailmansodassa koskaan päässyt, oli taisteltu jo viisi päivää. Tuon päivän aamuna oli Suomussalmella alkanut suomalaisten vastahyökkäys, joka katkaisi Raatteen tien, ja saattoi välittömään kuolemanvaaraan korpipitäjän kirkonkylän vallanneen 163 D:n.
Tämän Stalin varmuudella tiesi. Sitä hän tuskin tiesi, että seuraavana aamuna alkaisi myös Laatokan pohjoispuolella Tolvajärvellä suomalaisten vastahyökkäys, joka johtaisi kahden puna-armeijan divisioonan hajoamiseen, perääntymiseen ja tavattoman raskaisiin tappioihin.
.
Stalin kunnioitti ja ymmärsi vain voimaa. Viron diktaattori, presidentti Konstantin Päts ja hänen oikea kätensä, kenraali Johan Laidoner olivat heti suostuneet, kun Neuvostoliitto syyskuussa 1939 vaati Viron alueelta tukikohtia. 2) He olivat päättäneet suostua jo ennen kuin ulkoministeri Vjatseslav Molotov edes ehti vaatimukset esittämään.
Talvisodan sytyttyä 30.11.1939 puna-armeijan pommikoneet nousivat Viron Paldiskin tukikohdasta, pommittamaan Etelä-Suomen kaupunkeja. "Viron liittolainen on tällä hetkellä Suomen vihollinen", jyrisi presidentti Kyösti Kallio 2. joulukuuta, kun hälytyssireenit ulvoivat ja ilmatorjuntatykit ampuivat ympäri Suomea.
Epäilemättä Stalin maljallaan nöyryytti Viron vapaussodan sankaria, kenraali Laidoneria, ja hänen kauttaan presidentti Pätsiä
Vain aivan vähän aikaisemmin kenraali Laidoner puhui aivan toisin. Hän teki tammikuun 1939 lopulla näyttävän vierailun Helsinkiin, tavaten presidentti Kyösti Kallion, marsalkka Mannerheimin, ulkoministeri Eljas Erkon, jonka kanssa hänellä oli vanha ystävyys, kuten Helsingin Sanomat tuolloin kertoi.
Messuhallissa pidettiin Viron vapaussotaan osallistuneiden suomalaisten joukkojen 20-vuotisjuhla. Juhlapuheessaan Laidoner hehkutti:
"Suomi on avustanut meitä. Meidän suoritettavaksemme jää kiitollinen kunniavelka ja me tahdomme suorittaa sen sillä, että lojaalisti kuljemme yhteisymmärryksessä Suomen kansan ja valtion kanssa sekä rauhan aikana että sodan sattuessa.
"Tietäkäämme: jos kohtalo sattuisi vaatimaan kansojamme puolustautumaan taas vihollista vastaan, Viro tulee taistelemaan Suomen rinnalla.
"Ja tämä tahto pysyy lujana niin kauan kuin pysyvät Suomen ja Viron valtiot sekä Suomen ja Viron kansa."
Se ei ollut pelkkää retoriikkaa, vaan yhteistyöllä oli kova pohja. Periaatteessa. Virolla ja Suomella oli salainen sopimus Suomenlahden sulkemisesta, sodan syttyessä. Se olisi tehty Viron Naissaaressa ja Suomen Porkkalan edustalla olevien järeiden rannikkopattereiden tykkitulella, merimiinoituksilla ja molempien maiden juuri tätä varten hankkimilla moderneilla sukellusveneillä. Punalaivasto olisi näin suljettu Suomenlahden perukkaan. Sulkemista varten oli rakennettu oma viestiverkko ja maiden laivastot harjoittelivat yhdessä, myös kesällä 1939. Valitettavasti salaisuus oli vuotanut Moskovaan, jossa suunnitelmaan suhtauduttiin kuten arvata saattaa.
Sodan uhka oli kesällä 1939 Euroopassa hyvin kouraantuntuva. Natsi-Saksa oli jo ottanut Tšekkoslovakian ja Itävallan, mikä ei tyydyttänyt sen laajenemishaluja. Viron johtajat uskoivat kuitenkin pienten maiden mahdollisuuksiin:
"Mutta kun pieni kansa kuin yhtenä miehenä puolustaa omia oikeuksiaan ja kun se tuntee, että sille tehdään epäoikeudenmukaisuutta, ja kun kansa ei sitä tahdo kärsiä, niin silloin voivat myös pienet kansat tehdä ihmeitä, murtautua esiin ja saada toiset kunnioittamaan itseään," julisti presidentti Päts voitonpyhän puheessaan 23.6.1939. Hän vakuutti maan armeijan tekevän kaikkensa valtakunnan rajojen puolustamiseksi.
Täsmälleen kaksi kuukautta myöhemmin, 23.8 julkistettiin Molotov-Ribbentrop -sopimus, jonka syntyä kenraali Laidoner huomattavan kaukonäköisesti ennakoi jo kesäkuussa. Sopimuksen salaisen lisäpöytäkirjan olemassaolosta väiteltiin Suomessa vuosikymmeniä, ainakin vielä 1970-luvulla, mutta Viron valtiojohto sai siitä tiedon muutamassa päivässä, ennen elokuun loppua. Hämmästyttävän nopeasti, itse asiassa.
Salaisen osan mukaan Saksa tunnusti Baltian maat, joihin laskettiin myös Suomi, Neuvostoliiton etupiiriin.
1.9.1939 Saksa hyökkäsi Puolaan ja II maailmansota syttyi. Suomi kutsui jonkin verran armeijan reservejä palvelukseen, niin myös Latvia ja Liettua.
Viron armeija asettui valmiustilaan, esimerkiksi rannikkotykit miehitettiin, mutta minkäänlaista mobilisaatiota ei suoritettu. Päinvastoin, jo 2.9 hallitus nimenomaan päätti olla tekemättä mitään, ettei ärsytetä venäläisiä.
Reilun kahden viikon kuluttua Neuvostoliitto miehitti Puolan itäosan. Samaan aikaan sen sotilaslentokoneet alkoivat loukata Viron ilmatilaa, sen laivasto tunkeutui Viron aluevesille. Niitä vastaan ei ammuttu, ei tehty mitään, ettei ärsytetä venäläisiä. Moskovalle se kertoi antautumismielialasta, mikä oli kova valtti, kun seuraava vaihe käynnistyi.
Viron ulkoministeri kutsuttiin 24.9 Moskovaan kauppaneuvotteluihin, ja hän lähti kiireellä. Kauppojen sijaan Moskovassa virkaveli Molotov esitti vaatimuksia tukikohdista. Häikäilemättömällä painostuksella, johon kuului uhkailu sodalla, ja jota koko ajan jatkuvat ilmatilan ja aluevesien loukkaukset tehostivat, virolaiset saatiin muutamassa päivässä taipumaan vaatimuksiin. Keskinäisellä avunantosopimuksella Neuvostoliitto sai Virosta laivaston ja ilmavoimien tukikohtia, ja oikeuden siirtää niihin 25 000 miestä. Sopimuksen toimeenpano alkoi välittömästi.
Viron taipuminen romahdutti Latvian haaveet vastarinnasta. Se olisi voinut puolustaa asein itärajaansa, mutta Viron antautuminen teki maan pohjoisrajasta suojattoman. Mahdottoman edessä Latvia taipui, ja heti perään myös Liettua. Kremlissä oli laskettu Viron olevan heikoin lenkki, ja he laskivat oikein.
Tukikohtasopimukset eivät vielä merkinneet Baltian maiden miehitystä, mutta epäilemättä sekin, kesällä 1940 toteutettu askel oli suunniteltu etukäteen. Samalla vauhdilla Baltian maista tehtiin Neuvostoliiton osavaltioita. Niiden valtiolliseen olemassaoloon tuli 50 vuoden tauko.
Suomi oli pikkuhiljaa kutsunut lisää miehiä aseisiin, ja kun lokakuun alkupuolella Moskova kutsui neuvottelemaan molempia osapuolia kiinnostavista kysymyksistä, Suomi laittoi koko armeijansa liikekannalle. J.K.Paasikiven päästyä monen päivän jahkailun jälkeen Moskovan neuvotteluihin, Suomen armeija oli jo rajoilla. Tämä tuntui suuresti ärsyttävän Stalinia.
Neuvottelujen aikana Suomea ei painostettu lentokoneiden ja laivaston alueloukkauksilla, mikä saattoi johtua venäläisten realistisesta arviosta: suomalaiset ampuisivat kohti. Stalin halusi ratkaisuun ilman ruutia ja verta.
Miksi Konstantin Päts ja Johan Laidoner taipuivat niin helposti? Miksi ylväät puheet unohtuivat heti, kun niiden todenperäisyyttä testattiin? Itse asiassa jo ennen kuin kukaan oli vaatinut heiltä mitään. Henkilökohtaisesta pelkuruudesta ei kukaan ole kumpaakaan miestä syyttänyt. Ansiosta he olivat saaneet maineensa vuosien 1918-19 itsenäisyystaistelun sankareina.
Erityisesti Laidoner yritti myöhemmin selitellä Viron jääneen yksin. Uudenvuoden puheessaan 1.1.1940 hän väitti jopa Suomen kieltäytyneen antamasta apua. Ulkoministeri Eljas Erkko olisi, esimerkiksi, kieltäytynyt ottamasta vastaan Viron lähettilästä. Laidonerin väitteille ei ole löytynyt
tukea. Syyskuussa Erkko päinvastoin tiedusteli useampaan otteeseen, voisiko Viroa jotenkin auttaa. Tallinnassa apua ei haluttu.
Vakioselitys ovat maiden pienuus ja sotilaallinen valmistautumattomuus. Olihan kalustossa pahoja puutteita, mutta millä maalla ei olisi ollut?
Virolla ja Latvialla oli sotilasliitto, joskin se oli lähinnä vain paperilla. Myös kolmen Baltian maan yhteisestä puolustusliitosta oli keskusteltu, mutta asia ei ollut edennyt. Baltian puolustamiseen olisi kuitenkin riittänyt, että kaikki olisivat puolustaneet omaa tonttiaan.
Yhteensä Baltian maat olisivat saaneet aseisiin 360 000 miehen armeijat, joilla olisi ollut 900 tykkiä. Suomi pystyi mobilisoimaan talvisotaan 300 000 miestä, joita tuki 400 putken tykistö, ja puolustettavaa rajaa oli noin tuplasti enemmän kuin balteilla.
Balteilla oli myös joitain vahvuuksia, ei vähiten Virolla. Tallinnaa puolusti Venäjän tsaarilta peritty ja modernisoitu väkivahva rannikkotykistö, joka olisi ollut vaarallinen vastustaja minkä tahansa suurvallan laivastolle. Itään päin Virolla oli Narva-linja, joka olisi mahdollistanut lujat puolustusasemat (kesällä 1944 puna-armeijalla olikin täysi työ murtaa täällä saksalaisten, sekä urhoollisten virolaisten pataljoonien puolustamat asemat). Sen eteläpuolella puolustusta tuki suuri Peipsjärvi.
Ei Viroon olisi astuttu kuin torppaan, jos sen armeija olisi päättänyt vastaan panna. Ei Neuvostoliitto olisi napannut koko Baltiaa kuin omenat puusta, jos ne kaikki olisivat päättäneet taistella. Siitä kaikki kiikasti: tahdosta ja sen puutteesta.
Konstantin Pätsillä ja Johan Laidonerilla oli ilmeinen kotimainen ongelma. He eivät voineet vedota kansaansa, ja sen puolustustahtoon, kuten Suomen hallitus. Jos virolaisille olisi jaettu aseet, he olisivat saattaneet ensimmäiseksi vaihtaa valtakunnan johdon. Koska vapaita vaaleja ei ollut pidetty kuuteen vuoteen, kukaan ei tiedä kuinka laaja oli Pätsin diktatuurin kannatus, mutta on syytä epäillä, että se oli selvästi alle puolet. Pätsistä tuli vasta myöhemmin suuri virolainen kansallissankari, jonka arvostelusta loukkaannutaan vielä pahemmin kuin Suomessa Mannerheimin arvostelusta. "Itsenäisen Viron viimeinen presidentti" ja siihen liittyvät myytit syntyivät ja elivät vahvimmin virolaisten siirtolaisten parissa. Aika kultasi muistot. Sankarimyytin alle jäi, jotta Päts ja Laidoner ojensivat Viron hopealautasella Stalinille.
Konstantin Pätsin petoksen vuoksi Stalin oli saanut laukaustakaan ampumatta peukalonsa alle kolme Baltian maata. Niin lujaan otteeseen, että maiden miehittäminen vaati vain ranneliikkeen vuonna 1940, sen jälkeen kun Saksa oli murskannut Ranskan ja Benelux-maat.
Lisäsikö tämä Stalinin päättäväisyyttä ottaa haluamansa myös Suomelta?
Voimme tietää vain toteutuneen historian, mutta mikään ei voi meiltä estää kontrafaktuaalisia pohdintoja. On oikeus tulkita, kuinka toisin historia olisi voinut kulkea.
Jos Viron presidentti Konstantin Päts ja armeijan ylipäällikkö Johan Laidoner olisivat päättäneet toimia, kuten olivat aiemmin puhuneet, Stalin ei olisi saanut tukikohtiaan puhumalla. On todennäköistä, että silloin myöskään Latvia ja Liettua eivät olisi taipuneet.
Emme voi tietää, olisiko tästä seurannut puna-armeijan hyökkäys yhteen tai useampaan Baltian maahan. Voimme vain arvailla.
Kaikkien Baltian maiden armeijoiden täydellinen liikekannellepano heti, kun Virolta vaadittiin myönnytyksiä, ja alueloukkaajien karkottaminen tykeillä olisi pannut Kremlin hyvin vaikeaan tilanteeseen. Se olisi joutunut hyökkäämään kolmeen itsenäiseen valtioon heti sen jälkeen, kun maailma oli tuominnut Saksan hyökkäyksen Puolaan. Tai sitten Kreml olisi joutunut tinkimään omista vaatimuksistaan.
Hyökätessään Baltiaan Neuvostoliitto olisi murskannut koko kansainvälisen maineensa, jonka ydin oli, ettei Neuvostoliitto hyökkää.
Palaan alkuperäiseen kysymykseen K. Pätsin osuudesta talvisodan syntyyn. Vastaan myöntävästi osallisuudesta. Jos Viro ja sen mukana muut Baltian maat olisivat taistelleet, talvisota ei olisi syttynyt. Ei ainakaan 30.11.1939.
Jos - siis jos - puna-armeija olisi lyönyt balttien armeijat, sen sotatoimet Suomea vastaan olisivat siirtyneet kauas seuraavaan vuoteen. Voi kysyä, olisiko niillä ollut enää mitään merkitystä.
On muistettava, että 23.8.1939, kun Molotov-Ribbentrop -sopimus allekirjoitettiin, molemmat korkeat sopimuspuolet tiesivät olevansa sodassa 2-3 vuoden kuluttua.
Vastaus on siis kyllä, sikäli että presidentti Konstantin Päts mahdollisti Stalinin sodan Suomea vastaan. Antautumisellaan jopa yllytti siihen.
Tietenkin syytön, koska hyökkääjä oli Neuvostoliitto, ja hyökkäys oli vastoin kansainvälisen oikeuden määräyksiä.
Talvisodan perimmäinen syyllinen oli Natsi-Saksa ja aivan viime kädessä Versailles'n rauha. Se tuomitsi suurvaltojen yhteiseen rikokseen syylliseksi Saksan, jonka se ajoi taloudelliseen katastrofiin, josta seuranneen sisäisen kuohunnan lopputulos oli Hitlerin valtaannousu.
Entä mitä opimme tästä?
Sen, ettei pienen maan koskaan kannata luottaa kehenkään. Maailma ei ole Impivaara. Ei myöskään EU.
* * *
1) Viroa ja virolaisia koskevat tiedot perustuvat pääosin seuraaviin lähteisiin. Martti Turtola: Presidentti Konstantin Päts (Otava 2002). Martti Turtola: Kenraali Johan Laidoner. Jari Leskinen: Veljien valtiosalaisuus. Suomen ja Viron sotilaallinen yhteistyö Neuvostoliiton hyökkäyksen varalle 1918-1940. Osmo Hyytiä: Viron kohtalontie 1933... 1939... 1940.
2) Varsinkaan virolaiset, mutta myöskään monet suomalaiset historioitsijat eivät mielellään käytä Pätsistä diktaattori -nimitystä, vaan loivempia ilmaisuja. Hänen valtakauttaan kuvataan mieluummin "autoritäärisyyden aikana" tai vaikenemisen aikana". Joka tapauksessa Päts kaappasi vallan maaliskuussa 1934 ja hallitsi laittomasti poikkeuslailla. Kaappauksen jälkeen Virossa ei oltu järjestetty vapaita vaaleja, puolueiden toiminta oli estetty, kokoontumis- ja yhdistysvapautta ei ollut, mutta lehdistösensuuri oli, Pätsin arvostelijoille annettiin pitkiä vankilatuomioita. Myös Latvia ja Liettua olivat oikeistolaisia diktatuureja..