Ohjaaja Pekka Lehdon "Ulvilan murhamysteeri" avaa maan kuuluisimman murhajutun outoja käänteitä. Myöskään poliisien ja syyttäjien kädestä syöviä toimittajia ei unohdeta.
Kutsuvierasnäytöksessä Bio Rexin suuressa salissa yleisöstä irtosi tuskaisia älähdyksiä, ja "ei voi olla totta" -naurahduksia. Hirtehisintä ei ollut edes poliisin turvautuminen selvännäkijään. "Se epäonnistui täysin" myönsi tutkinnanjohtaja Pauli Kuusiranta. Olipa yllätys.
Raastavinta katsottavaa ovat poliisin videoinnit kuulusteluista, joihin poliisi alisti Anneli Auerin vanhimman tyttären sen jälkeen, kun maaliksi otettiin Auer. "Miten sinä saisit minut uskomaan, että siellä oli joku vieras, kun me tiedämme ihan varmasti ettei siellä ole ollut", poliisirouva tenttaa ja mukana oleva sosiaalityöntekijä toljottaa tyttöä uhkaavasti.
Myöhemmin kuulustelija yritti luoda itselleen uskottavuutta: "Ei ne sellaiset jäljet kuin iskässä oli, ole voineet itsestään syntyä". Ei lapsi ole idiootti, vaikka kuulustelija ehkä onkin.
Poliisin päätutkintalinja oli kolmatta vuotta ulkopuolinen tekijä. Poliisit uskoivat ulkopuoliseen tekijään, ja osa tutkintaan osallistuneista poliiseista uskoo siihen edelleen. Miten poliisi voi yhtäkkiä väittää tietävänsä "varmasti", ettei vierasta ollut? Miten on mahdollista, että poliisi kuulustelussa valehtelemalla yrittää harhauttaa 12-vuotiasta lasta? Miten on mahdollista, että poliisi valehtelemalla painostaa todistajaa muuttamaan kertomuksensa? Esitutkintalaki nimenomaan kieltää tällaisen. Elokuvan katsojat seuraavat poliisia tekemässä virkarikosta.
Kaikki on mahdollista Suomessa, jossa poliiseilla ei ole virkavastuuta. Syyttäjien ja poliisien keskinäisen YYA:n mukaan syyttäjät estävät poliisien rikosten tutkinnan, ja poliisit estävät syyttäjien rikosten tutkinnan. Siitä poiketaan vain silloin kun joku riitautuu poliisiorganisaation tai toisen poliisiorganisaation kanssa, kuten helsinkiläinen huumepoliisi Jari Aarnio; tai ryhtyy puolustuksen todistajaksi, kuten Ulvilan murhaa aluksi tutkinut komisario Juha Joutsenlahti. Valtakunnansyyttäjänvirasto aloitti kostotoimet Joutsenlahtea vastaan heti kun tämä Ulvila-jutussa todisti puolustuksen pyynnöstä. Ulvila-jutussa on käynnistetty syyttäjien kosto-operaatioita SE-määrä, mikä todistaa heitä vastaan.
Painostusvideoiden kontrasti on raju verrattuna tytön ensimmäisiin kuulemisiin heti murhan (1.12.2006) jälkeen. Niissä tyttö kertoo omaehtoisesti, pakottamatta ja ikäänsä nähden selkeästi paikalla olleesta tuntemattomasta tekijästä.
Ohjaaja Pekka Lehto on julkisesti kommentoinut Ulvilan surmaa: "Syyttäjien esittämä teonkuvaus ei ole mahdollinen". Elokuvassa ohjaajan mielipide ei kuitenkaan ole tarjolla. Elokuva ei ota kantaa siihen, onko Anneli Auer syyllinen murhaan vai ei. Sen sijaan se esittää paljon kiusallisia näkökulmia, jotka horjuttavat pahasti uskoa viranomaisten viisauteen.
Anneli Auerin kuuluisa tunnustus, jota Satakunnan poliisilaitos ja poliisiylijohtaja Mikko Paatero ryntäsivät heti julkisuudessa juhlimaan, tarjotaan elokuvassa poliisin videoilta. Samoin, kuinka Auer kertoo vanhimmalle tyttärelleen, ettei poliisin mielestä tekijä voi olla kukaan muu, kuin hän. Katsoja saa päätellä, kuinka "tunnustus" tiristettiin hämmentyneeksi pyöritellyltä naiselta, jolla ei ollut edes avustajaa tukenaan. (Menettelyn laillisuudesta, kts. viite 1).
Elokuvassa puhuvat paitsi Anneli Auer, kaikki kolme jutun tutkinnanjohtajana toiminutta päällikköpoliisia, useita muita tutkintaan osallistuneita poliiseja jotka ovat syyllisestä keskenään eri mieltä; jopa sivullinen poliisi jolla on niin varma näkemys kuin vain sivullisella voi olla. Paljon ovat äänessä syyttäjät, erityisesti Jarmo Valkama, murhajutun alkuperäinen kihlakunnansyyttäjä. Vaasan hovioikeuden II käsittelyssä hän ei ole enää mukana.
Jarmo Valkama on se syyttäjä, joka Vaasan hovioikeuden hylättyä v. 2011 yksimielisesti Auerin murhasyytteen, kantoi yhdessä nykyisen pääsyyttäjä Kalle Kulmalan kanssa korkeimpaan oikeuteen kasan outoja tarinoita saatananpalvonnasta, eläinrääkkäyksistä, kanarialintujen ritualistisista joukkotapoista ja saikin KKO:n palauttamaan jutun uudelle kierrokselle. Uusintakierroksella syyttäjät ovat olleet saatanoista ja kanarialinnuista hipi hiljaa. Voi sanoa, että viekkaudella ja vääryydellä he saivat KKO:n palauttamaan jutun.
Elokuvassa Valkama esittäytyy vain työtään tekevänä virkamiehenä. Syyttäjän pitää syyttää, jos on todennäköisempää että epäilty on syyllinen, "jos on sellainen 50-60 prosentin todennäköisyys". 50 prosenttia ei ole mikään todennäköisyys, silloin on sama ratkaista asia lantin heitolla. Toki Valkama on siinä oikeassa, että syytettävä on, jos todennäköisiä syitä on. Elokuvassa kuitenkin ainakin minulle syntyy kuva läpeensä kyynisestä miehestä jolle on ihan sama mikä asiassa on totuus, pääasia on saada joku tuomituksi.
Murha jää elokuvassa mysteeriksi, mutta sitä ei jätetä epäselväksi, että aivan piirileikiksi juttu meni, kun murhasyytteen tueksi synnytettiin tarina, syyte ja tuomiot Auerin lapsiin kohdistetusta seksuaalisesta väkivallasta.
Tarinan synnyttämisessä keskiöön nostetaan Anneli Auerin veli, nimellään ja kasvoillaan. Hän ei aluksi uskonut ollenkaan siskonsa syyllisyyteen, mutta saatuaan tämän lapset hoitoonsa, ja totuttuaan suuriin hoitopalkkioihin mieli muuttui. Vanhimman lapsen kanssa sukset menivät pian ristiin, mutta kolmen nuorimman lapsen hoidosta palkkio on 8000 euroa kuukaudessa, puhtaana käteen (Satakunnan käräjäoikeuden tuomion mukaan summa on hieman suurempi, noin 9 000 euroa kuukaudessa).
Kun Vaasan hovioikeus keväällä 2011 vapautti Auerin vankilasta, velipoika pakkasi lapset vastikään käteisellä ostamaansa hienoon veneeseen ja vei heidät pitkälle merimatkalle, äidin, siskon ja isovanhempien ulottumattomiin. Siellä äidistä vieraantuneet lapset alkoivat tuottaa tarinoita saatananpalvonnasta, äidin ja isosiskon yhdessä suunnittelemasta ja toteuttamasta isän murhasta; ja kun tarinat sijaisvanhempiin upposivat, myös vuolaan jutun seksuaalirikoksista. Nämä veli kantoi syyttäjä Jarmo Valkamalle, joka oitis tarttui oljenkorteen.
Seksuaalirikos -tarinoiden läpimeno Turun hovioikeudessa, ja KKO:n kieltäytyminen antamasta valituslupaa on suomalaisen oikeushistorian suuri häpeä. Kuten elokuva kertoo, kahden tytön väitettiin joutuneen toistuvasti raiskatuksi. Lääkärintarkastuksen mukaan he olivat kuitenkin neitsyitä. Sillä ei tuomioistuinten mielestä ollut mitään merkitystä, koska poliisin luottolääkäri, tamperelainen gynekologi väitti immenkalvojen kasvavan takaisin. Oikeuslääketieteen paradigma pantiin uusiksi salaisilla tuomioilla, kysymättä mitään yhdeltäkään oikeuslääkäriltä. 2)
Tuomioita voodoo-näytöllä
Alun perin uhreiksi väitettiin myös kolmea naapurien lasta (jotka vanhempineen olivat väitteistä perin hämmästyneitä), mutta heidän osaltaan syytteet hylättiin jo käräjäoikeudessa, eivätkä syyttäjät kehdanneet valittaa siitä hoviin. Syytteissä kuvailtiin myös pieniin lapsiin kohdistettua hillitöntä väkivaltaa, vaikka muiden kuin gynekologin tekemisissä lääkärintutkimuksissa niistä ei löytynyt merkkiäkään. Ne syytteet ja siis myös lasten tarinat myös niiltä osin hylättiin, Sen sijaan gynekologin ultraviolettivalolla löytämät, paljain silmin näkymättömät naarmut katsottiin näytöksi väkivallasta.
Kaikki seksuaalirikoshaaran väitteet perustuivat yksinomaan nuorimpien lasten tarinaan; sekä gynekologin uskoon takaisin kasvaviin immenkalvoihin. Seksuaalirikosten osalta 3/7 tarinoista hylättiin kokonaan, ja samoin hylättiin vuolaat tarinat äärimmäisen kovasta väkivallasta, kuten 4-vuotiaan lapsen paiskaamisesta seinään "jotta veri lensi". Tuomioissa ei ole mitään logiikkaa siinä, kuinka tarinoista valittiin se mihin uskottiin, se mitä ei uskottu.
Åbo Akademin psykologian professori Pekka Santtila huomauttaa: "Kun tarinassa on realistisia ja epärealistisia aineksia, todennäköisimmin oikea on se selitys, joka selittää tarinan molemmat osat". Todennäköisin selitys on elokuvassa esitetty. Pienimmät lapset olivat pitkän oikeusprosessin ja äidin liki kahden vuoden vankilassa olon aikana vieraantuneet tästä. He olivat ihmeissään onko äiti tappanut isän vai ei, ja epätietoisuudessaan synnyttivät tarinoita, jotka estäisivät palauttamisen äidille. Pitäisivät heidät sijaisvanhempien luona, jonne he olivat kotiutuneet. Lasten toiminta on inhimillisesti ymmärrettävää, mutta seksuaalirikosväitteiden uppoaminen tuomareihin on pelottava esimerkki ammattitaidon vajavaisuudesta. Seksuaalirikoshaarassa Auer ja entinen miesystävänsä tuomittiin voodoo-näytöllä.
Seksuaalirikoshaara täytti kuitenkin syyttäjien tarkoituksen. Se mustamaalasi Auerin niin, että syyttäjät saattoivat jatkaa murhasyytteen ajamista.
Tähän mennessä, ennen kuin Vaasan hovioikeus on antanut II tuomionsa, murhasyytteeseen on ottanut kantaa yhdeksän (9) ammattituomaria. Heistä viisi (5) on hylännyt syytteen, neljä (4) tuominnut. Siis vapauttava tulos äänin 5-4. Kun ammattituomareiden äänet hajoavat näin, voidaanko väittää ettei Auerin syyllisyydestä jää perusteltua epäilystä, elokuva kysyy.
Vaikka Vaasan HO toisella kerralla tuomitsisi Auerin yksimielisesti, tuomariäänet hajoaisivat 5-7. Kysymys perustellusta epäilyksestä olisi yhä kipeä.
Median rooli tuomitsemisessa
"Syövätkö toimittajat poliisin kädestä", kysyi professori Martin Scheinin Journalistissa 8/2009. 3) "Syövät ne", ehti toimittaja Ari Mölsä vahvistaa, ennen kuin Journalistin päätoimittaja Markku Lappalainen katkaisi kiusallisen keskustelun. 4)
Ovatko toimittajat syöneet poliisin kädestä Ulvila-jutussa? Kyllä he ovat, eikä loppua näy. Poliisit ja syyttäjät ovat tehokkaasti käyneet Auer-oikeutta mediassa. Alkaen "tunnustuksesta", Auerin väitetystä kylmyydestä, uhkaillessaan ja mustamaalatessaan puolustuksen todistajia ja niin edelleen. Se ei olisi onnistunut, jos toimittajat suhtautuisivat poliisiin ja syyttäjiin sillä kriittisyydellä, jolla ammattikunnan ihanteiden mukaan vallanpitäjiin kuuluisi suhtautua.
Ylen radion 1:n kulttuuritoimitus lähetti heinäkuun päätteeksi Anneli Auerin haastattelun. Se herätti osassa toimittajakuntaa raivoa. "Vinoksi ja asenteelliseksi" väitti ohjelmaa Satakunnan Kansan päätoimittaja Tapio Vallin ja ihmetteli miksi sellainen piti tehdä. "Miksi hänet päästettiin nyt ääneen" huusi Iltalehti otsikossaan 1.8 ja toimittaja Hanna Karvonen tenttasi paheksuen haastattelun tyylillä tehnyttä Ylen Tuomas Karemoa. Myös Pekka Lehdon elokuva on saanut poliisin toimittajat repimään ihokkaitaan. Näkemistäni kiukutteluista pidän pohjanoteerauksena Ylen Satakunnan toimituksen Soila Ojasen purkausta.
Elokuvassa näytetään vanhoja perhealbumin valokuvia lapsista, otettuna monia monia vuosia sitten, kun kaikki oli vielä hyvin. Tästä Ojanen sai tekosyyn hyökkäykselleen: "Lasten kuvien näyttäminen on törkeä temppu. Vaikka haluaa kertoa yhden suomalaisen rikoshistorian erikoisemmista tapauksista, ei saa uhrata lapsia. He joutuvat kulkemaan loppuelämänsä erittäin traumaattisen tapahtumat mukanaan. Elokuvan kuvista kasvojen tunnistaminen ei helpota lasten tulevaisuutta." 5)
Ojanen on nähnyt, kuinka poliisi lähettää lapsiperheeseen palloilemaan peitepoliisin, jonka raportin poliisi ja syyttäjät yrittävät salata, koska siitä ei löydy mitään tukea murhasyytteelle, ja se on selkeä vastatodiste seksuaalirikosväitteille. Hän on nähnyt elokuvassa videot, joissa poliisi yrittää valehtelemalla pakottaa lapsen muuttamaan kertomuksensa. Hän on siis nähnyt poliisin tekevän rikoksia. Siitä hänellä ei ole ainuttakaan moitteen sanaa.
Ojanen esittää kuin ei ymmärtäisi, ettei kukaan tunnista vuonna 2014 tai sen jälkeen lapsia valokuvista, jotka on otettu vuonna 2006 tai sitä ennen, jolloin lapset ovat olleet 2-9 vuotiaita tai vielä nuorempia.
Vanhan sanonnan mukaan toimittajat ovat vallan vahtikoiria. Ojanen ja kumppanit ovat sisäistäneet tämän nurinkurisesti: toimittajien tehtävä on vahtia, ettei vallankäyttäjien rauhaa häiritä.
* * *
"Ulvilan murhamysteeri" tulee elokuvateattereihin 3.10.2014.
LÄHTEITÄ JA LISÄTIETOJA:
1) KKO 2012:45 koskee tapausta, jossa epäiltyä kuultiin ilman avustajan läsnäoloa, ja ilman että epäilty olisi vapaasta harkinnastaan luopunut oikeudestaan avustajaan. KKO katsoi epäillyn puolustautumismahdollisuuksia ja itsekriminalisoinnin kieltoja loukatun niin, ettei hänen esitutkinnassa antamiaan kertomuksia ollut lupa käyttää oikeudenkäynnissä todisteina.
2) Ainoat oikeuslääkäreiden julkiset lausunnot asiasta löytyvät täältä: http://www.mikkoniskasaari.fi/node/162
3) http://www.journalistiliitto.fi/journalisti/lehti/2009/08/kolumnit/syova... 4) http://www.journalistiliitto.fi/journalisti/lehti/2009/10/debatti/vahemp... 5) http://yle.fi/uutiset/uutuusdokumentti_ulvilan_surmasta_uhraa_lapset/747...