Valtakunnansyyttäjän toimisto yritti kosto-operaatioilla estää Anneli Aueria vastaan kehitellyn, nyt täysin perättömiksi todetun seksuaalirikostarinan julkisen kritiikin. Siinä poliisi ja syyttäjä turvautuivat todisteiden väärentämiseen. Näistä rikoksista media visusti vaikeni.
Julkaisin helmikuussa 2013 Alibissa ja Hymyssä kriittiset artikkelit Anneli Auerin ja Jens Kukan väitetyistä seksuaalirikoksista saamistaan tuomioista. Olin edellisen vuoden lopulla saanut käyttööni jutun koko salaiseksi julistetun aineiston. Jokaisen asiakirjasivun. Ne läpiluettuani arvioin syyttäjien näytön aivan epäuskottavaksi, ja ihmettelin, miten käräjäoikeus oli äänin 2-1 mennyt näin halpaan.
Tarjosin aiheesta juttua usealle medialle, mutta ainoat jotka uskalsivat asiaan tarttua olivat nuo kaksi.
Valtionsyyttäjä Jorma Äijälä teki keväällä 2013 rikosilmoituksen salassapitorikoksesta. Niinpä Anneli Aueria kuulusteltiin Saramäen vankilassa, onko hän sieltä salakuljettanut minulle tuhansia sivuja esitutkinta- ja oikeudenkäyntimateriaalia. Tuskinpa poliisit ja syyttäjä itsekäään uskoivat näytelmäänsä.
Rikosnimike sinällään oli looginen. Koska oli luovutettu salaiseksi määrättyjä asiakirjoja, niin totta kai voitiin epäillä salassapitorikosta. Se kuitenkin päättyi umpikujaan, sillä toimittaja ei voi syyllistyä salassapitorikokseen julkistaessaan tietoa salaiseksi määrätystä aineistosta. Tämä vähän pelkistetysti, mutta tarkkuus riittää tässä.
Helsingin poliisilaitoksella oli siis valtakunnansyyttäjän toimeksianto ryhtyä kostotoimiin, mutta Äijälän esittämä rikosnimike oli mahdoton. Siksi tutkinnanjohtaja, rikostarkastaja Urpo Mäkelä ja ”tutkija”, rikosylikonstaapeli Paula Viitasaari alkoivat vääntää juttua törkeäksi kunnianloukkaukseksi.
Paula Viitasaaren rooli on mielenkiintoinen. Hän oli virassa valtakunnansyyttäjän toimistossa, mutta tätä juttua hoitamaan hänet irrotettiin Helsingin poliisilaitokselle. Tämä alleviivaa valtakunannsyyttäjän toimiston osuutta ja vastuuta kaikesta siitä, mitä sitten tapahtui.
POLIISI VÄÄRENTÄÄ “TODISTEITA”
Kunnianloukkauksen perustunnusmerkki on, että on esitetty valheellinen tieto tai vihjaus. Poliisit halusivat väittää, että artikkelini sisälsivät Auerin lapsista valheellisia väitteitä, mikä olisi törkeä kunnianloukkaus heitä kohtaan. Poliisit olivat kuitenkin taas umpikujassa, sillä minun Auer-artikkeleissani ei ole virheitä. Niissä ei ole vääriä saati valheellisia tietoja. Artikkelissani kaikki pitää paikkansa, mitä samaa ei voi sanoa poliisien ja syyttäjien saduista ja tarinoista.
Joten poliisit väärensivät todisteita. Tarkemmin sanoen valmistivat vääriksi tietämiään todisteita. Siitä on vastuussa ensinnäkin tutkinnanjohtaja, rikostarkastaja Urpo Mäkelä.
On syytä epäillä, että likaisen työn teki valtakunnansyyttäjän luottopoliisi Paula Viitasaari.
On syytä epäillä, että huijauksesta oli päättämässä myös jutun alkuvaiheen syyttäjä, kihlakunnansyyttäjä Kimmo A. Virtanen.
On syytä epäillä, että väärentämisestä sovittiin valtakunnansyyttäjän toimiston kanssa.
Mäkelä ja Viitasaari ottivat Varsinais-Suomen käräjäoikeuden yli sata sivua pitkän tuomion neljältä sivulta irrallisen virkkeen, tai virkkeestä yhden lauseen. Ne kaikki olivat kohdista, joissa käräjäoikeus piti asianomistajien kertomuksia uskottavina. Sivulta peitettiin kaikki muu paitsi valitut lauseenpätkät, jotta ei näkyisi mihin asiakohtaan ne liittyvät.
Sitaatit olivat sellaisista tuomion kohdista, joita artikkelissani ei lainkaan käsitelty. Ne tuomion kohdat joita artikkelissani käsittelin, poliisit tietenkin sivuuttivat. He eivät edes yrittäneet osoittaa tekstistäni valheellisia väittämiä.
Kirjassaan “Oikeusmurha. Kuinka järjestelmä tuhosi Auerin perheen” Rami Mäkinen ja Matti Rämö selostavat “todisteita”, niiden sisältö tuli kirjassa ensimmäisen kerran julki.
“Lokakuussa 2016 syyttäjä Hämäläinen ilmoitti, ettein halunnutkaan todisteeksi koko tuomiota. Sen sijaan hän nimesi tuomiosta todisteiksi viisi irrallista sitaattia, joiden katsoi todistavan Niskasaaren kirjoitusten valheellisuuden. Sitaatit olivat yhdestä kolmeen virkkeen mittaisia pätkiä yli 130 sivua pitkästä tuomiosta."
“Esimerkki sivulta 99: “Lasten kertomuksia pidetään tältä osin muun niitä tukevan näytön valossa riittävän luotettavina, jotta tuomitsemiskynnys ylittyy”.
“Toinen esimerkki tuomion sivulta 101: “Kertomukset ovat näiltä osin siinä määrin yksityiskohtaisia, että niitä pidetään luotettavina”. 1)
Näillä “todisteilla” olisi ollut merkitystä vain, jos olisin väittänyt tuomioistuinten hylänneen syytteet. Se olisi tietysti ollut perin outo väite.
Näiden tekaistujen “todisteiden” turvin kis Kimmo A. Virtanen nosti syytteen törkeästä kunnianloukkauksesta. Huijaus oli rakennettu sen uskon varaan, etten pysty esittämään Varsinais-Suomen KO:n tuomiota, en siten pysty osoittamaan poliisien ja syyttäjän ”todisteita” vääriksi, enkä todistamaan oikeiksi selostuksiani niistä tuomion kohdista, joita olin käsitellyt. Samoin luotettiin siihen, että koko juttu saadaan salaiseksi.
Yhteen vetäen: poliisit ja syyttäjä luottivat siihen, että saavat minut tuomittua salaisessa oikeudenkäynnissä tekaistuilla todisteilla rikoksesta jota ei ole tapahtunut. Salaisuus oli elintärkeä, ettei todisteiden vääristeleminen tulisi julki.
TUOMARI EI SALLI YHTÄLÄISIÄ ASEITA
Tähän uskoi myös syyttäjäksi vaihtunut Juha-Mikko Hämäläinen. Hänelle oli suuren tuskan paikka, kun käräjäoikeuden pääkäsittelyssä pistin pöydälle Varsinais-Suomen KO:n tuomion, ja aidot sivut niistä tuomion kohdista, joista leikkeet oli otettu. Käräjätuomari Mitja Korjakoff raivostui. ja huusi “mitä, mitä, mitä, miten voi olla olemassa”. Hän huusi, ettei “ymmärrä miten tuomio voi olla Niskasaarella”.
Koska Hämäläinen oli ilmoittanut nojaavansa kunnianloukkaussyytteen Varsinais-Suomen KO:n tuomioon, olimme avustajani Ilkka Ukkosen kanssa vaatineet sen myös puolustuksen käyttöön. Hämäläinen vastusti ja kät Mirja Korjakoff hylkäsi vaatimuksemme. Equality of arms, aseiden yhtäläisyyden periaate; se että oikeudenkäynnin osapuolilla on käytössään sama aineisto, samat todisteet, on oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ehdottomia kulmakiviä. Helsingin käräjäoikeudessa periaate ei tuolloin ollut voimassa.
Myöhemmin hovioikeus kyllä määräsi – tietenkin - Hämäläisen luovuttamaan tuomion, mutta käräjäoikeuden fiasko oli silloin jo takana. Hämäläinen ilmaisi useaan otteeseen syvää katkeruuttaan siitä, että minulla oli ratkaiseva asiakirja tallessa. Ehkä hän koki joutuneensa narrin rooliin vastustaessaan tuomioasiakirjan luovuttamista – niin kuin joutuikin.
OIKEA ASIAKIRJA TURVAAN
Anekdoottina kerrottakoon seuraava.
Kun jutun valmisteluistunnossa sain käsiini “todisteet” joilla Hämäläinen ratsasti, tunnistin heti huijauksen, ja tiesin miten kuuma on hallussani olevan aito KO:n tuomio: se tulee murskaamaan syyttäjä Hämäläisen valheet.
Koska poliisit ja syyttäjät olivat jo syyllistyneet todisteiden väärentämiseen, heiltä saattoi odottaa aivan mitä tahana; heitä vastaan oli siis suojauduttava.
Heti istunnon jälkeen otin tuomiosta useina kopioita ja jaoin niitä sinetöidyissä kirjekuorissa ystävilleni säilytettäväksi. Ainakaan yhdellä kotietsinnällä poliisit eivät tuomiota hallustani pois saisi.
Näin kansalaisen täytyy suojautua poliisien ja syyttäjien rikoksia vastaan 2000-luvun Suomessa, jossa kansalaisia painostetaan uskomaan, ettei meillä ole korruptiota. Ei ainakaan poliisissa ja syyttäjälaitoksessa.
TAKAISIN KÄRÄJÄSALIIN: UUSI SEPITE
Palataan käräjäsaliin. Lyötyäni pääkäsittelyssä faktat pöytään Hämäläinen huokasi raskaasti ja pyysi tauon. Sen jälkeen hän luopui kaikista väitteistään, että artikkelissani olisi ollut vääriä tietoja. Loogisesti se tarkoittaa, että Hämäläinen tunnusti syytteen perustuneen valheisiin. Syyttämisestä hän ei kuitenkaan luopunut, vaan noudatti poliisin vanhaa periaatetta: “Kun syyllinen tiedetään, niin kyllä sille rikoskin keksitään”.
Käräjätuomari Mitja Korjakoff opasti Hämäläistä, “siellähän kunnianloukkauspykälässä on se toinen kohta” – tämä oli jotain, jonka ei oikeusvaltiossa pitäisi olla mahdollista.
Ja niin syyttäjä sepitti siltä istumalta kokonaan uuden tarinan, miten artikkeli, vaikka pitikin paikkansa, olisi “muutoin ollut halventava” Auerin lapsia kohtaan. Näiden Hämäläisen hätäpäissään sepittämien selitysten turvin kät Mitja Korjakoff tuomitsi minulle 100 päiväsakkoa törkeästä kunnianloukkauksesta. Se oli SE-tasoa.
Lähdeviitteestä löytyy linkki artikkeliini, jonka kät Korjakoff väitti halventaneen Auerin lapsia. Jokainen voi itse arvioida, kuka tässä prosessissa halvensi ja mitä. 2)
En ottanut itse tuomiosta isompaa pulttia. Vaikka ei pitäisi, olin varma Hämäläisen sepitelmien romahtamisesta hovioikeudessa. Niin kävikin. Helsingin hovioikeus hylkäsi 3.7.2018 syytteen. Se totesi, ettei artikkelissa ollut virheellisiä eikä vääriä tietoja ja mitä tulee tekaistuihin ”todisteisiin”, HO siteeraa lausumaani ettei niillä ole mitään yhteyttä kirjoittamaani artikkeliin. Minun ja sananvapauden puolustamisen kannalta oleellisen tärkeää on: HO:n tuomio on julkinen. 3)
Kyseessä oli puhdas SLAPP-kanne, esimerkki kuin suoraan oppikirjasta. Lyhenne tulee englannin sanoista “strategic lawsuit against public participation”, suunnilleen “’strateginen kanne julkista osallistumista vastaan”. Se on strateginen, häirintätarkoituksessa nostettu ilmeisen perusteeton ja aiheeton kanne, jollaisilla on tarkoitus uhkailla ja pelotetta journalisteja ja kansalaisyhteiskunnan toimijoita hiljaisiksi.
EU on velvoittanut jäsenmaita voimakkaisiin toimiin SLAPP-kanteita vastaan. Se on Suomessa edennyt hitaasti, mikä saattaa johtua siitä, että meillä SLAPP-kanteita matkaansaattavat pääosin poliisit ja syyttäjät.
MEDIA VAIKENI KAHDELLA KIELELLÄ
Kaikki merkittävät mediat seuraavat hovioikeuksien juttulistoja. Niissä tiedetään tarkkaan, millaisia juttuja on ratkaistu. Mediat selostavat kunnianloukkausjuttuja lähes aina, koska ne liittyvät sananvapauteen. Kun vastaajana on toimittaja, mediat selostavat tapaukset aina.
Paitsi nyt. Nyt mediassa vallitsi hautausmaahiljaisuus.
Monissa toimituksissa luettiin myös pikaisesti julkaisemaani, varmaan aika voitonriemuista blogiani. Siinä tuli julki myös perusteet epäillä syyttäjää vakavasta rikoksesta, mutta median hautausmaahiljaisuus vain syveni. 4)
SAMAAN AIKAAN TOISAALLA…
Vertaillaanpa hieman.
Juha-Mikko Hämäläinen ajoi samoina vuosina syytteitä suuren mediajulkisuuden saaneessa MV-lehden-jutussa. Ilja Janitskia ja Kremlin pikkuapulaista, dosentti Johan Bäckmania syytettiin törkeästä kunnianloukkauksesta ja vainoamisesta. Tunnetuin asianomistaja jutussa oli Ylen toimittaja Jessikka Aro. Muitakin asianomistajia oli, vaikka poliisit ja syyttäjät olivat ponnistelleet estääkseen useiden rikosten tutkinnan ja he myös saivat niitä vanhentumaan. On syytä mainita, ettei tämä virkavallan likainen, poliittisesti motivoitu peli ainakaan minun tietääkseni ollut Juha-Mikko Hämäläisen vastuulla.
MV-syytteiden nostamisesta maaliskuussa 2018 uutisoitaessa haastateltiin kihlakunnansyyttäjää:
”Syyttäjä Juha-Mikko Hämäläinen pitää kunnianloukkausta törkeänä muun muassa kokonaisuuden laadun ja asianomistajalle aiheutuneiden seurausten takia. – Siinä on tietyllä tapaa sekin, että teko kohdistuu median edustajaan tämän työn vuoksi ja ilmeisenä tarkoituksena on ollut vaikuttaa työn laatuun, Hämäläinen sanoo STT:lle.” 5)
Olen tuosta luonnollisesti Hämäläisen kanssa täysin samaa mieltä, mutta hieman irvokkaalta hänen hurskautensa tuntui siihen nähden, että minun kohdallani hänen ja muiden virkamiesten epäilty rikos, turvautuminen väärennettyihin todisteisiin oli erityisen merkityksellinen juuri siksi, että se kohdistui median edustajaan tämän työn vuoksi ja ilmeisenä tarkoituksena oli vaikuttaa työn laatuun.
MIKSI VÄÄRENTÄMINEN OLI RIKOS?
On ilmeiset syyt epäillä Urpo Mäkelän, Paula Viitasaaren, Kimmo A. Virtasen ja Juha-Mikko Hämäläisen toteuttamaa huijausta rikokseksi parinkin rikoslain kohdan perusteella.
Rikoslain 33 luvun 1 § kriminalisoi väärentämisen:
”Joka valmistaa väärän asiakirjan tai muun todistuskappaleen tai väärentää sellaisen käytettäväksi harhauttavana todisteena taikka käyttää väärää tai väärennettyä todistuskappaletta tällaisena todisteena, on tuomittava väärennyksestä sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.”
Leikkaa-liimaa-sivut oli valmistettu nimenomaan käytettäviksi harhauttavina todisteina.
Rikoslain 15 luvun 7 § kriminalisoi todistusaineiston vääristelemisen:
“Joka saadakseen syyttömän tuomituksi rangaistukseen tai muuten toista vahingoittaakseen kätkee, hävittää, turmelee, muuntaa tai muuten vääristää tuomioistuimessa tai rikosasian esitutkinnassa todisteena tarpeellisen esineen, asiakirjan tai muun todisteen, jolla hänen tietensä on merkitystä asiassa, on tuomittava todistusaineiston vääristelemisestä sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi."
"Todistusaineiston vääristelemisestä tuomitaan myös se, joka 1 momentissa mainitussa tarkoituksessa antaa perättömäksi tai vääristellyksi tietämänsä todisteen käytettäväksi tai itse käyttää sitä harhauttavalla tavalla tuomioistuimessa tai rikosasian esitutkinnassa.”
Jälkimmäinen momentti tarkoittaa, ettei Hämäläinen voi piiloutua sen taakse, että “todisteet” oli vääristelty jo ennen hänen astumistaan peliin. Tosin Hämäläisen ei tarvinnut tästä huolta kantaa, sillä poliisien ja syyttäjien toisilleen takaama syytesuoja toimi tavanomaisen tehokkaasti.
RIKOSTUTKINTA ESTETTIIN
Jätin aikoinaan lavastajista, Juha-Mikko Hämäläisestä, Kimmo A. Virtasesta, Urpo Mäkelästä ja Paula Viitasaaresta rikosilmoituksen. Epäillyt rikokset väärentäminen ja virkarikoksia. 6)
Korruptoituneen aparaatin käytännön mukaisesti joukko syyttäjiä ja poliiseja esti rikosilmoituksen tutkinnan. Aggressiivisin oli apulaisvaltakunnansyyttäjä Jukka Rappe, jonka päätös oli myös sekavin. Rappe vastaili kysymyksiin, joita kukaan ei ollut kysynyt. Rappella on päätöksissään usein paljon asennetta, mutta vähän juridiikkaa.7)
Myös kihlakunnansyyttäjä Jukka Haavisto esti lavastamiseni tutkinnan. Juuri sama Haavisto, joka johti Jari Aarnion toteuttaman lavastusoperaation rikostutkintaa. Sama Jukka Haavisto, jonka maineen puhtautta Helsingin Sanomat aina niin terhakkaasti puolustaa.
Joukkion eräs väite oli, etteivät Urpo Mäkelän leikkaa-liimaa -”todisteet” olleet väärennöksiä, koska alkuperäinen asiakirja, Varsinais-Suomen käräjäoikeuden tuomio, kuitenkin jäi ennalleen. Rahanväärentäjät epäilemättä rakastavat tätä argumenttia.
Luulisin jokaisen osaavan päätellä, kuinka hyvin Haaviston, Rappen & kumppaneiden selitykset sopivat yhteen rikoslain väärennöspykälän kanssa:
”Joka valmistaa väärän asiakirjan tai muun todistuskappaleen tai väärentää sellaisen käytettäväksi harhauttavana todisteena taikka käyttää väärää tai väärennettyä todistuskappaletta tällaisena todisteena, on tuomittava väärennyksestä sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.” (RL 33:1)
ELLEI RIKOS, ONKO SILTIKÄÄN OIKEIN?
Vaikka hyväksyisimme väitteen, etteivät leikkaa-liimaa -todisteet täytä väärentämisen tai todistusaineiston vääristelemisen tunnusmerkistöä, aina jää käteen se kylmä tosiasia, että todisteet olivat valheellisia, että Urpo Mäkelä, Paula Viitasaari, Kimmo A. Virtanen ja Juha-Mikko Hämäläinen valehtelivat väittäessään minun esittäneen artikkelissani perättömiä väitteitä. He lavastivat.
Onko tämä todellakin hyväksyttävää?
Onko todella niin, että oikeusvaltio Suomessa syyttäjällä on oikeus valehdella kokoon “rikos”, jota ei ole koskaan tapahtunutkaan, ja todistella sitä “todisteilla”, joilla ei ole yhtymäkohtaa todellisuuteen?
Onko todella niin, että valtakunnansyyttäjän konttorin mainostama “korkea syyttäjämoraali” on tätä, ja että niin on hyvä?
Muistettakoon, että Hämäläinen alunperin syytti artikkelini muka sisältämistä valheellisista väitteistä, ja juuri siitä hän täydellisesti luopui, kuin jäi leikkaa-liimaa -vilpistä kiinni.
HÄMÄLÄINEN VAATI EROTTAMISTANI
Juha-Mikko Hämäläinen toimi vähän myöhemmin syyttäjänä jutussa, jossa muuan isä-jumalan-mieliharmi oli pitkään julkisesti parjannut toimittaja Jessikka Aroa ja sotatieteen tohtori Saara Jantusta. Kunnianloukkausjuttuna asia oli mielestäni aivan selvä: vastaaja oli syyllinen.
En kuitenkaan malttanut olla lähettämättä Hämäläiselle sähköpostia:
“Kysymys: käytättekö tässä oikeudenkäynnissä väärennettyjä todisteita?” 8)
Hämäläinen lähetti vastaksensa Oikeustoimittajat ry:n silloiselle puheenjohtaja Rami Mäkiselle ja varapuheenjohtaja Susanna Reinbothille:
“Tervehdys Oikeustoimittajat ry:n pj ja vpj
Sain eräältä jäseneltänne alla olevan viestin. Matalalle näyttää vajonneen oikeustoimittamisen taso tässä maassa.” 9)
Sittemmin sain tietää, että suivaantunut Hämäläinen oli lisäksi vaatinut minun erottamistani Oikeustoimittajat ry:stä, jonka perustajajäseniin kuulun. Syyttäjällä riitti röyhkeyttä uskotella, että hänellä on asiassa puhevaltaa.
Myönnän auliisti, ettei tuosta sähköpostistani tyylipisteitä mitenkään roppakaupalla ropise, mutta oleellisinta on Hämäläisen vastaus:
Se ei ole ongelma, että syyttäjä nostaa valheellisen syytteen ja todistelee sitä vääristelluillä todisteilla.
Se on ongelma, että siihen puututaan.
Juuri tällä moraalilla, juuri tällä periaatteella Suomen poliisi- ja syyttäjälaitokset toimivat.
Juuri tätä olen arvostellut jo neljännesvuosisadan.
MIKSI MEDIA VAIKENI?
Tämä kysymys on mielestäni yhtä mielenkiintoinen, kuin poliisien ja syyttäjien epärehellisyys. Erona se, ettei mediaa tietenkään ole syytä epäillä mistään rikoksista, kuten virkavaltaa.
Fakta on, että vaikeneminen oli täysin poikkeuksellista. Missään tapauksessa se ei voinut olla vahinko eikä sattumaa. Se oli täysin harkittu ratkaisu, joka on tehty useassa toimituksessa samaan aikaan.
Oletan vastauksen koostuvan monista tekijöistä. Tässä joitakin ehdotuksia.
Vielä HO:n tuomion antamisen aikoihin (v. 2018) mitä ilmeisimmin ylivoimainen enemmistö toimittajista uskoi Auerin ja Kukan seksuaalirikostuomion olleen oikein. Hehän eivät tienneet asiasta mitään, koska kaikki oli salattu, ja tuomioiden julkiset selosteet yhtä tyhjän kanssa. Valtakunnansyyttäjän konttorin kostotoimia on siksi saatettu ymmärtää, jopa hyväksyä.
Juha-Mikko Hämäläinen toimi syyttäjänä mediaa suuresti kiinnostaneessa MV-lehden jutussa. Ainakin itse syyttämisen osalta hän ymmärtääkseni toimi hyvin. Toimittajat eivät valitettavasti ole immuuneja sille kovin yleiselle ja naiville harhalle, jotta jos joku on sankari yhdessä jutussa, hän ei mitenkään voi olla roisto toisessa jutussa.
Kyllä hän voi.
Aivan liian monet toimittajat ovat aivan liian läheisissä suhteissa poliisiin ja syyttäjiin. Pahimmillaan suorastaan symbioottisessa suhteessa. Se tuottaa aivan liian kritiikittömän suhtautumisen noiden vallankäyttäjien toimintaan. Erityisen sokea piste oikeustoimittajille on valtakunnansyyttäjä toimistoineen. Sen uskotaan edustavan ikään kuin korkeampaa osaamista, ehkäpä myös korkeampaa moraalia. Tosielämässä VKST on se, joka ylläpitää poliisi- ja syyttäjäkorruption, jo yksin estämällä poliisien rikosten tutkinnan. Niistä vain marginaalinen osa käsitellään asianmukaisesti.
Edellisen seurauksia on esimerkiksi Ulvilan surmaan ja Aueriin liittyvä disinformaatio, joka usein on poliisin sepittämää, mutta median uskollisesti levittämää ja ylläpitämää. Yksi yleisimmistä on väite, että Ulvilan surmataloa ei tutkittu kunnolla. Kuka on saanut mediasta lukea talon tutkineiden poliisien oikeudessa antamista todistajalausunnoista, jotka osoittavat että se tutkittiin? Ei taida olla montaa kättä pystyssä.
Hyvä (tai paha) esimerkki on myös Ulvilan hätäkeskusnauha. Versiota, joka oikeudelle viimeksi tarjottiin, on vahvat perusteet epäillä poliisin tekemäksi manipulaatioksi, väärennökseksi. Asiasta on olemassa yksityiskohtainen ja asiantunteva selostus, juristi Niina Bergin kirja, mutta se on medialle tabu. 10)
Valtakunnansyyttäjän toimisto on aiemminkin hyväksynyt todisteiden väärentämisen. Se varsinkin on medialle tabu.
LÄHTEITÄ JA LISÄTIETOJA:
1) Rami Mäkinen & Matti Rämö: Oikeusmurha. Kuinka järjestelmä tuhosi Auerin perheen. Otava 2025. S. 270.
2) “Auerin seksuaalirikosjutun hatarat perusteet”, Hymy 2/2013. https://www.mikkoniskasaari.fi/node/162
3) Helsingin hovioikeus 3.7.2018, tuomio 18/128841, asia nro R 17/550
4) “Eivät auttaneet poliisin tekaisemat ”todisteet”, blogi 3.7.2018 https://www.mikkoniskasaari.fi/node/263
5) YLE 26.3.2018 https://yle.fi/uutiset/3-10133892
6) Etpk 5500/S/8612/17
7) Päätökset, joilla väärennösten valmistamiseen ja hyödyntämiseen osallisten poliisien ja syyttäjien virkatoimien tutkinta estettiin:
Valtakunnansyyttäjänvirasto 30.10.2017, dnro 119/42/17. Apulaisvaltakunnansyyttäjä Jukka Rappe, esittelijänä valtionsyyttäjä Leena Metsäpelto.
Helsingin poliisilaitos 6.11.2017, etpk 5500/S/8612/17. Rikoskomisario Heikki Sandberg.
Itä-Uudenmaan syyttäjänvirasto 22.12.2017, asianro R 17/2090, päätökset 17/2045 ja 2046. Kihlakunnansyyttäjä Jukka Haavisto.
8) Mikko Niskasaaren sähköposti Juha-Mikko Hämäläiselle 10.9.2020
9) Juha-Mikko Hämäläisen sähköposti 10.9.2020 > Rami Mäkiselle, Susanna Reinbothille, Niskasaarelle
10) Niina Berg: “Totuus Ulvilan murhan hätäpuhelusta”. https://www.suomalainen.com/products/totuus-ulvilan-murhan-hatapuhelusta...